Hiosti. Kuumuus ihan raukaisi. Pölyinen tie kulki tehdasasutuksen halki. Pienoisia työläishökkelejä vain molemmin puolin ihan kuin jossain rähjäisessä esikaupungissa. Jossain perunamaa akkunan alla, jossain pensas, pari.
Ei eloa. Painostavan lakkoajan ja kesäisen, poutaisen puolipäivän elotonta tunnelmaa kaikkialla. Erään hökkelin piha-aidalla kiekaisi kukko kertasen käheähkösti. Juho Kokko näki tuon kaiken epäselvänä, ylimalkaisena kuvana. Vastaan ajoi loppumattoman pitkältä tuntuva jono hiilikuormia. Maalaiset näkyivät tuovan hiiliä. Joko kaupaksi tai jo myötyjä. Hevoset astuksivat hiljaa, kuin helteen uuvuttamina. Miehistä toiset istuivat kuin torkuksissa korkeiden hiilikuormiensa päällä, toiset kävellä tarpoivat kuorman rinnalla aivan kuin elottomina. Juho Kokko tajusi senkin näyn ainoastaan ylimalkaisesti: ikäänkuin epäselvästi hän erotti, kuinka tuo vastaan tuleva jono suoltui ohi kuin elottomasti, helteestä uupuneena, miehet hieman nokisina. Kuoppapaikoissa lompsahtelivat kärrien pyörät rummuissa, ja hiilikuorma ja sen päällä torkkuva ajaja aina ikäänkuin nyökähti.
Ja sitten taas samaa ja samaa epämääräistä matamista. Kärrien kuivettuneet pyörät tuntuivat rummuissa lotisevan. Juho Kokon päässä alkoivat kaikki nuo näyt ja huomiot käydä yhä epäselvemmiksi, sikäli kuin tuota ohi lotuuttavaa jonoa jatkui. Hänen oma käyntinsä tuntui kuten soutajasta vastaantulevan laivan ohi soutaessa: vaikka koki astua siellä tievieressä, niin tuntui siinä kuumuudessa ja epäselvyydessä, kuin ei hän pääsisi sen etemmä, vaan suoltuisi se kuormajono vain ohi, hänen itsensä yhä samalla paikalla astua yrittäessä.
Polviensa hän vain tajusi siinä elottomassa kuumuudessa astuessa tasaisesti notkahtelevan. Kai se lie heikkouttakin ollut. Kai myös mielen painostuksesta johtunutta.
III
Kotona se Anna oli. Asui tehdasasutuksen laidassa, ja siellä oli jo kartanollakin hieman kylän luonnon tuntua: akkunapuolikas oli auki ja sen alla kukki sireeni.
Sanaakaan puhumatta oli hän tullut ja istahtanut ja jäänyt siihen tupakoimaan, vaikka ei tuo piippukaan oikeastaan palanut. Katse oli kiintynyt johonkin lattianrakoon, ja tuskin hän huomasi Annan puuhailuakaan.
Ei selvää ajatusta. Ei Annakaan nyt puhunut. Se äskeisen ajaa lotuuttavan kuormajonon vaikutus oli matanut jo lopen ohi, ja hän istui aivan tyhjänä. Ei tuo nyt haluttanut erin puheen alkuakaan hapuilla. Anna nouti uuden raudan liedeltä ja ryhtyi jatkamaan silitystänsä.
"No mitä, Juho?" alotti nyt vihdoinkin Anna puhelun ja lisäsi:
"Niin että mitäs kuuluu?"