"Se on humalapäissään kehunut miljoonan päältä pelanneensa", kertoili
Kopuri siitä Jössistä, s.o. Jönnistä. Jönni innostui ja uhkasi:
"Mutta nyt on Jössi kiipelissä." Tuntui kerrassaan suurenmoiselta toimia poliisina. Siinä kesäkuumia katuja hikipäin kierrellessään hän puheli Kopurille Jössistä:
"Ei se enää meistä pääse."
Hän uskoi salapoliisitaidostaan jo suuria, kuten aina alkava innoissaan tekee, ja jatkoi:
"Taitava poliisi pitää aina lurjuksen itseään likinnä… Ettei se livahtaisi." Sen myönsi Kopurikin oikeaksi, ja aavistamatta, että tällä salapoliisi Jönnillä oli se etsittävä lurjus liikakin likellä, hän lisäili:
"Ainoastaan tuhmahan se etäältä etsii. Lähtee vettä etemmä kalamatkalle… Kun kuitenkin on likempää helpompi löytää." Hän jutteli sitä tavallisella asiaan kuuluvalla hartaudella, ja he syventyivät siinä kierrellessään juttelemaan salapoliisifilosofiaa puoleen jos toiseenkin, ja se kaikki innostutti Jönniä yhäti. Hän jo kehaisi:
"Minä olen poliisiasiassa ja -fundeeringissa aina sitä mieltä, että ainoastaan se poliisi on oikea, joka osaa pitää lurjuksen likellä, niin että se on tarpeen tullen saatavissa. Niin että on kaikki tavarat tallella kuin kotona."
Ja niinpä etsi hän nyt itseänsä aivan hikipäin. Hän kuleksi torit ja kadut ja piti kaikkia silmällä. Mutta ei vain näkynyt ketään kylliksi roiston näköistä.
Sattui siinä sentään potkaisemaan toisenmoinen onni. Puikurin ukko oli kuollut, ja kun oli lakko eikä saanut haudankaivajaa, niin leski päivitteli sitä Tirkkosen kartanolla. Jönni osui sen kuulemaan, ja kun hänellä itsellään oli maaseurakunnan hautausmaalla tarpeeton hauta, niin hän möi sen leskelle kolmesta markasta ja joi rahat.
Mutta ei se leski kuitenkaan saanut hänen hautaansa, kun ei ollut huomannut ottaa kirjallista todistusta siitä, että oli sen ostanut, ja niin jäi hauta edelleenkin Jönnille, vaikka hän sen olikin jo juonut.