"Sitä semmoista suurinta hunsvottia ei arvaa kukaan etsiä sieltä, missä se on."
Totta hän puhui. Ei hänkään ollut arvannut etsiä sitä etsimäänsä suurinta hunsvottia sieltä, missä se oli: omasta itsestänsä. Vieläkin hän kateellisena lisäsi, aivan kehaisi:
"Mutta sen jos löytäisi ja tekisi vaarattomaksi, niin sitä olisi jo ihmisillä rauha."
"Ka. Niinpä se", myönsi poliisi Malinen. He saapuivat jo hautausmaalle. Haudankaivaja oli matkoilla. Hänen tointansa hoiti sijainen, joka ei ollut nähnyt Jönniä, kun se kuolleista heräsi.
"Missähän täällä on se elävänä haudatun hauta?" kävi Malinen sijaiselta tiedustamassa. Tämä näytti Antti Pitkäsen haudan ja puheli:
"Tähän ne ovat sitä yrittäneet."
Ja Malinen viittasi Jönniä tulemaan työhön, ja Jönni alkoi kaivaa itseään ylös haudasta. Vaikka hänellä oli huono muisti, niin hän muisti Antti Pitkäs-vainajan asian ja puheli:
"Näille seuduinhan se äskettäin Antti Pitkänenkin haudattiin."
Mutta ei hän osannut luulla, että Antin hauta on juuri se, jota hän avaa. Hän oli siihen etsimistyöhönsä, salapoliisitoimensa johdosta, nyt lopen innostunut, tarttui lapioon ja niin alkoi nyt etsiä itseänsä Antti Pitkäsen haudasta. Hän lapioi ja lapioi ja siinä lapioidessaan innostui taas siinä vieressä vartovalle Maliselle puhumaan etsimisestänsä. Hän alkoi:
"Liisa siinä lähtiessä kun puhui."