Kourun leski, Maria, olikin jo odottanut sulhasen tuloa. Kaikki oli pesty ja puhdistettu, ja oli varattu juhlaruuat, kuten aina rikasta helsinkiläistä sulhasta odottaessa. Siveänä naisena hän oli kutsunut luoksensa, n.s. esiliinaksensa, erään tutun talon tyttären, neiti Riipiön, ettei maailma voisi sanoa hänen ennen aikojaan mitään sopimatonta tehneen. Hänkin oli agronoomilta ja muiltakin kuullut tuon rikkaan sulhasensa omituisuuksista ja odotti uteliaana.
Ja nyt ajoivat komeat vaunut kartanolle. Mari tunsi everstin ja aavisti, että silinterihattuinen herra sen vieressä on hänen sulhasensa. Koko talo joutui varpaisilleen, ja morsian aivan hermostui.
Mutta kartanolta pyörsivät vaunut pois. Eversti lähti jatkamaan matkaansa, ja Jönni vääntäytyi yksin ovea kohti. Morsian joudutti palvelustytön ovia availemaan. Jönni johdettiin vierashuoneeseen, emäntä, morsian, tuli tervehtimään, niiasi syvään, kainosteli, ja Jönni tervehdykseksi peräsi:
"Tässäkö se asuu se Kourun leski?"
"Minähän se olen", kainosteli emäntä. Jönni kakisteli ja ilmoitteli:
"Agronoomi Paapurin kanssa siinä kun miljoonakauppojen harjakkaisia vähän kuittailtiin, niin se tuli maininneeksi, että minun sopisi käydä talossa."
"Terve tuloa!" toivotti emäntä ujona. Neiti Riipiökin oli käynyt jo uteliaana niiaamassa ja oudosteli sittemmin emännälle ihastellen:
"Herra isä miten vaatimaton! Miljoonamies ja käy paikkahousuissa ja tuommoisissa kengissä! Ihan kuin jätkä."
Mutta emäntä tiesi sen jo ennalta. Agronoomi oli hänelle telefoonissa kaikki selittänyt.
"Ilmankos sillä miljoonia olisikaan!" puolusti hän Jönniä ja puuhaili jo päivällistä, parasta mitä voi, ja puheli neiti Riipiölle: