Selittämätöntä! Pöndinen ihan masentui. Povaaja kyllä oli ennustanut kaiken päättyvän hyvin, mutta sittekin teki tämä Sakarin outo ja ennenaikainen paluu asian hämäräksi, ja hän alkoi aavistaa ja vainuta jotain outoa. Hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena. Olisikohan tässä joku Herran viisauden merkki? mietiksi hän. Ruustinnaa oudostutti hänen omituinen olonsa, mutta ei hän uskaltanut kysyä sen syytä.
Mutta iltasella, kun ruustinna taas tuli hyvää yötä sanomaan, puheli pastori hänelle nyt sangen vakavasti, toisin kuin koskaan ennen. Näin hän puheli:
»Meidän, rakas Amalia, ei sovi ylenkatsoa niitä yleisarvoja ja arvokertoja, jotka Herra on meille armossa antanut, vaan täytyy meidän täällä katoavaisuuden maailmassa vaeltaessamme ja…»
Oli ihan vaikeaa saada sopiva sana:
«…vaeltaessamme aina muistaa sitä, että kaikkinainen inhimillinen viisaus ei mitään, eikä kustaan ole, sillä…»
Ruustinna taas ihan oudostui. Pastori jatkoi:
»Sillä todellista viisautta on ainoastaan se, jota ei koskaan — käyttääkseni täydellisen selkeyden vuoksi profeetan sanoja — todellista on ainoastaan se viisaus, jota ei koskaan hulluudeksi käättää voida…»
Omituista, koko olo! Eivät he nyt hyvästelleet niin maailmallisesti kuin ennen, ja nukkumaan mentyään itki ruustinna tovin, otti sitte rovasti-vainajan valokuvan ja pani sen turvaksensa tyynynsä alle.
Mutta pastori itse käveli ja ajatteli myöhään yöhön. Vasta kellon lyödessä kaksitoista hän perinpohjin rauhoittui, riisuutui sukkasilleen, hiipi varkain ruokailuhuoneeseen, kähvelti sieltä kaapista aimo kimpaleen vehnäistä, ja söi siitä osan riisuutuessaan, välillä aina palan haukaten, ja toisen osan sängyssä selällään köllöttäen.
* * * * *