Sakarin talon kissa oli onnettomuudestansa jo toipunut. Se oli lihonnut aivan isoksi isännäksi ja kävellä köllehti tyytyväisenä, vakavana, kuin vanha rovasti, jolla on jo apulainen. Ei se välittänyt enää mitään tämän maailman katoavaisesta ilosta ja touhusta. Se oli saavuttanut rauhan, kiitos inhimillisen viisaudentoimen ja varsinkin Pöndisen opetuslapsen ja aatteiden toteuttajan, Sakarin osuuden siinä viisauden-työssä. Sillä aikaa kun Sakari oli saarnamatkallaan, niinkuin viisas ja hurskas Salomon, mennyt monen vaimon luo, oli tämä hänen kissansa, Anna-Liisan ja Kikkiläisen ukon toimesta, uskollisesti täyttänyt isäntänsä puolesta, talossa pyhyyden ja hurskauden, kuten Sakari jo yösaarnassansa suomenkansan tunnetuista kissanpöksyistä puhuessaan, oli ennustanutkin, ja niin oli usko jo kantanut maukkaan hedelmän, niinkuin veskunapuu kuivaksi kuivatun rusinan. Talossa vallitsi rauha. Issakainen oli lähtenyt hankkimaan kosimispieksuja, viinaksia ja muuta asiaan kuuluvaa.
Ja oli se Anna-Liisa ehtinyt saada senkin holhous-asian jo valmiiksi.
Juuri nyt oli siltavouti hänen luonansa paperia lopulliseen kuntoon
laittamassa. Siinä tarvittiin, näet, Anna-Liisan allekirjoitus.
Anna-Liisa piirsi puumerkkinsä. Lautamies ja joku muu oli todistajana.
Ja niin oli nyt asia valmis. Sakari Kolistaja oli taloton mies ja Anna-Liisa isäntä. Siltavouti karisti piipunporot paperille, että muste kuivaisi.
Mutta juuri silloin lähestyi taloa hurja, outo joukko tulista ravia painaen ja joukon seassa hevosilla ajava pariskunta. Säikähdyttiin. Hämmästyttiin ja siunailtiin, kunnes Anna-Liisa huudahti:
»Sakari!»
Ja niin ajoi kotinsa kartanolle Sakari morsiaminensa ja joukko mukana. Tuuliviirin kukko katseli jumalattoman pitkän riukunsa päästä uljaana isäntää, joka nyt niin komeasti kulkien kotiinsa palasi. Kanat säikähtivät ja kaakattaen juosta ryöhöttivät pakoon aitan sillan alle. Kukkokin pelästyi. Se parkasi ihan surkeasti, hyppäsi sen ison ammeen pohjalle, rohkaistui siinä, ja kun Sakari sillä suurella remulla ajaa jyräytti kartanolle, kiekasi kukko tuliaisiksi mitä kirkkaimman ja uljaimman kiekaisunsa.
Ja hetki vain, niin Sakarin tuvassa oli eloa, elämää ja iloa. Pytyt paiskattiin pöydälle. Ainoastaan kaksi hoksasi, että he ovat härkiä, lautapäitä härkiä ja oitis ryhtyivät he pytty päässä puskusille, puskivat ja painoivat toisiaan, tosissaan kuin kaksi vihaista sonnia. Siltavouti ja lautamies pakoilivat pelokkaina nurkissa. Anna-Liisa siunaili ja hätäili. Kissa oli säikähtänyt, hypännyt päreorrelle, köyristeli siellä häntä- ja selkäkarvat porholla, ikenet irvellä ja viikset suorina. Sakari nauroi ja oli onnellinen, hän jos kukaan.
»Sakari», hätäili Anna-Liisa ja tapaili:
»Niin jotta… Ihanko sinä olet tullut kokonaan hulluksi?»
»Häh?»