Mutta ei mitään muuta ääntä, ei melua. Rauhallisena ylpeili tuuliviirin kohtuuttoman pitkäkaulainen kukko, loppumattoman pitkän riukunsa päässä ja äänettömänä katseli se sieltä ihanan, kesäiltaisen, viisaan maailman rauhallista ja vakavaa menoa.
* * * * *
Ja yhtä tuskallista se oli pappilassakin olo ja elämä. Yksinpä palvelusväen olotkin oli Sakarin herääminen sotkenut.
Sillä renki Tuomas oli kuullut vihiä, että Sakari muka on kuollut jossain matkalla. Hän kyllä salasi tuon tietonsa, mutta kuitenkin jo hautoi mielessään Sakarin rikasta leskeä ja uhkasi morsiamellensa, pappilan piialle Iidalle, että hän kylmenee. Mukavasti, laiskan näköisenä tupakoidessaan, hän sen kerran sanoi, imasi savut ja lisäsi rauhallisena, välinpitämättömästi:
»Onkinhan tätä jo rakastettu yhdeksi kylläkseen.»
Mutta Iidan mielestä ei oltu. Siitä sukeutui uutta katkeruutta. Vaaliaika lähestyi. Hermostunut rouva juonitteli. Piiat vuorostaan siitä ärtyivät. Koko pappila oli kuin ampiaispesä. Iida teki joskus suorastaan ilkeyksiä.
Niin nytkin. Hän oli koonnut kuivamassa olleet pesuukset pois nuoralta ja aidalta, mutta oli ilkeyksissään jättänyt yhdet pastori Pöndisen alushousut aidalle. Niissä oli paljosta henkisestä työstä: istumisesta aiheutunut aikamoinen reikä sopimattomalla paikalla. Toinen lahe riippua rempotti aidalla, toinen oli osunut suoraksi pitkin aidanselkää ja se rikki kulunut kohta näkyi selvästi.
Herrasiunaa! Rouva oli punastua. Hän riensi riitelemään Iidalle, mutta kun ei ilennyt siitä oikeasta asiastaan, sulhasensa housuista riidellä niin, sekavana siinä alkoi haukkua piikoja siitä, että ne ruokkivat kanoja niin huonosti, että kanat eivät muni muuta kuin nimeksi.
Sukeutui aimo riita. Uhallakin nyt Iida torasi vastaan. Rouvalta oli jo siinä vihassa päästä itku ja lopulta jo Iidaltakin.
Ja silloin tekasi taas Iida ilkeyden. Kun näet kanat etsiskelivät pihamaalta syötävää, niin sieppasi hän patukan ja alkoi sillä, rouvalle kostaaksensa, hosua ja lyödä kanoja.