»Itsehän sinä sille siinä rallatit…»
»Räkä, käkä, käkä!» rähähti Maija siihen ilkeästi, matkivasti. Oli jo kylvetty. Eri aikoina he olivat nyt kylpeneetkin, vaikka aina ennen yhdessä. Punnittu imeksi nysäänsä kumarassa. Koira siinä keskilattialla nukkui käppyrässä ihan sikeässä unessa. Kiukkuinen Maija potkasi sitä ja äsähti:
»Ja etkö sinäkin siinä muualla kestä!»
Koira älähti, käveli ovensuuhun, pysähtyi siinä ja asettui unisena istua kököttämään. Ensin vain haukotteli kertasen, pitkään, ihan kuin haikeasti ulahtaen. Kärpänen kiusotteli, sen kuonon ympäri lennellen ja joskus kuonosta nipistäenkin. Kuin unissaan tavoitti koira lopulta haukata sen suuhunsa.
Ei onnistunut. Leuvat vain siinä unessa loksahtivat vastatusten tyhjinä. Keveästi kuin kiepahtava neitonen pyrähti kärpänen Jussi Punnitun otsalle ja puri sitä ja pisti ja imi verta, mutta uhallakaan, vaimon uhalla, ei nyt Jussi ollut sitä huomaavinaankaan. Tupakoi vain synkkänä, hievahtamatta. Ei kiusallakaan rypistänyt otsanahkaansakaan vaikka kärpänen pisti ilkeästi kuin neulalla.
Hiljaista, painostavaa. Lopuksi riisuutui Maija ja jotain ynseästi muristen laskeutui sänkyyn. Jussi imeksi nysäänsä synkeänä vielä hyvät tovit, kopisteli sen lopulta tyhjäksi ja meni hänkin makuullensa.
Mutta ei hän nyt Maijan viereen. Yksinäisenä kyykähti hän penkille, vetäisten vain takkipahasensa päänaluseksi. Ensi kertaa nukkuivat nämä aviopuolisot nyt näin yksinäisinä, kumpikin eri vuoteellansa.
Mutta yhä istua kykötti koira ovensuussa kuin siihen nukahtanut.
Laiskotti. Ei viitsinyt paremmalle makuulle paneutua.
Vasta puoliyön tienoossa voitti se laiskuutensa, haukotteli pitkään ja huomattuaan sängyssä nyt olevan kylliksi tilaa hypähti sinne ja nukahti Maijan selän taa kuin korvaukseksi Punnitusta.