»Tule nyt, Manasse, niin isä opettaa lukemaan ja sittä siustaa tuloo viisas mies!»
»Enkä» pääsi pojalta ja itkun mukana uhkaus ja hän alkoi harata vastaan.
Isä oli taasen silmälasien läpi katselupuuhissa ja kiroili:
»Tuo paholaisen ränttikin on tuossa uapisessa niin pientä, jotta tokko tuosta tulloo tolokkuu!»
»No tule nyt sukkelaan», kehoitteli äiti, vetäen poikaa.
»Voi, voi kun repii!» huusi Manasse vastaan, koki riuhtautua irti, kuin olisi häntä teuraaksi viety, ja huusi, ihan parkuen samalla:
»Voi, voi … elä revi! … kuule elä revi! Elä revi kuule!»
* * * * *
Alkuun siitä kumminkin päästiin. Sitä pääsyä edisti eniten se kun Manasse tunsi tukkapäässänsä tutun isällisen käden, joka oli sitä jo joskus ennenkin kopeloinut. Se käsi vei häneltä huutamisrohkeuden, mutta se ei tuonut lukuhalua.
Nyt seisoi hän toki isänsä edessä ääneti, nyyhkytystänsä pidätellen katse sillanrakoon kiintyneenä. Ja isä alotti opetustyönsä. Sitä i-kirjaintansa poikansa päähän ajaaksensa kysyi hän Manasselta:
»No mikä se nyt on se ensimäinen puustain isämeitässä?»