Eihän Manasse mistä ihmeestä olisikaan sitä tiennyt. Isä koveni:
»No etkö sie nyt tiijä mikä on se suora pötky, jolla on vielä rikku piässä?»
Poika muljautti alta kulmainsa. Äiti oli aivan hermostua odotuksesta ja jännityksestä. Vieläkin selvensi isä asiaa sanoilla:
»No se joka seisoo suorana kuin tuo pankkopahas?… Mikä se puustain on?»
Ei ääntä. Äiti jo ehdotti:
»Sano nyt jotta se on se ii!»
»No elä sie sekaannu!… Anna pojan ihtesä oppii!» kiivahti siihen jo isä, sillä hän tunsi nyt opetustoimensa tärkeyden. Se tietoisuus oli nyt jo hänessä aivan todellista, ei näyttelyä. Se oli tarttunut asiasta kuten innostus tarttuu jostakin. Hän jo neuvoi poikaansa:
»Jos sie kerran tahot tulla isäisj viisaaks mieheks niin siun pitää suoha päähäsj ainakii se yks puustanj… Sano nyt, mikä se on se pötkyläpuustain, josta sais vaikka lautoja sahata!»
Kaikki turhaan. Manassen sisu ei antanut hänen ääntä päästää.
Jatkettiin. Isä jo puhui ankaria sanoja. Hän uhkaili:
»Jos sie, juukelj, et sano sitä iitä niin mie kun paan nää silimälasit pois ja otan patukan pellolta, niin niät».