Se auttoi sen verran että Manasselta pääsi itku. Isän into koveni, hän kysyi ankarasti:
»Minkästähe sie, juukelj, et sano iitä?»
Itkunsa seasta valitti silloin myrtynyt poika:
»Niin kuin ensin käsketään sanomaan aa ja sittä ii… Enkä sano iitä!» itkeä pillitteli hän lopuksi. Se uppiniskaisuus nosti isän luontoa. Poika siis ei tottele häntä, kirkkoneuvoston jäsentä! Hän tarttui sen tukkaan ja vannoi:
»Vain et sie sano iitä kun mie käsken»!
Mutta silloin nousi Manassen luonto. Hän alkoi parkua minkä suinkin jaksoi ja vannoi siinä isän käsissä parkuessaan:
»Vaikka tappakoo, niin en sano iitä… Ennen hyppeen vaikka meijän kaivoon!»
Äidin tuli jo sääli ja hän sekaantui asiaan. Isäkin oli saanut kylläänsä koko opetustyöstä. Hän herkesi, pani tupakkaa, puolusti onnistumattomuuttansa, syyttäen:
»Johaan mie sanoinj eiltäpäin jotta eihään siitä mitä kaluu tule kun ei oo varustettu patukkoo!»
»No kukas sitä nyt ties jotta se on niin kovapäinen!» puolustautui siihen Anna Doroteea. Mutta isä vannoi: