»Pahanhengen kakara!… Ei oo kuin yks vuan, mutta onpaan siitää ristii ja riesoo, jotta ei oo enee yön lepuu, ei päivän rauhoo!»
Lopulta joutuivatkin he ajattelemaan, että mihinkä poika nyt on yöksi jäänyt. Isä sitä ei tosin jaksanut järin selvästi ajatella, mutta oli toki päässä taas jotain tupakansavun tapaista ajatuksen pahaista.
Mutta vihdoinkin hoksasi vaimo. Se muisti asian, löi reiteensä ja huudahti:
»Pahanhengen elävä! Sehän niät uhkasj hypätä kaivoon, jos hänet pannaan sanomaan ii!»
Savu selkeni isänkin päässä, ei tosin tajuttavaksi, mutta toki sen verran, että hän aavisti tässä olevan ehkä vakavankin asian. Hän otti aivan silmälasinsa, pani ne lattialla seisten päähänsä, katsoi niiden läpi otsa kureessa ja sanoi kirkonmiehen vakavuudella:
»Sanoko se hyppeeväsä kaivoon?»
»No etkös sie nyt sitä ihe kuullut», ilmestyi vaimoon jo sitä doroteeaa: äkäistä, reimaa eukkoa. Mies katsoi nyt lasiensa alitse ja vahvisti:
»Taishaan se juukelj sanuu!»
Äiti alkoi jo hätääntyä. Olihan Manasse hänen ainoa poikansa. Hän jo ynseili matkien:
»Taishaan se sanuu!»