»Yh, yh, yh!»
Viimein se saikin kyllänsä asiasta, kaivoi pehkuihin kuopan ja laskeutui siihen yömakuulle, aivan Manassen jalkojen viereen. Hetken seisoi vielä Manasse, mutta kun pahna alkoi pienetä, aleni hänen mielensä. Hän haki jo sian toveruutta; istahti sen viereen pehkuille, otti tikun ja alkoi sillä sikaa syyhytellä.
Sitä sian autuutta! Nyt aivan maatapannessa! Ei koskaan elämässä ollut se moista autuutta uneksinutkaan. Se käänsi kuvetta, kellisti vatsapuolensakin niin että jalat olivat pystyssä, nautti ja ilmaisi mielihyvänsä kiitollisilla:
»Yh, hyh, hyh, hyh!»
Niin jatkettiin pimeään asti. Vihdoin voitti uni Manassen ja hän kallistui siihen sian viereen öiseen lepoon.
* * * * *
Rauhallisena oli kotona sillä välin eletty iltaan asti. Sekä isä että äiti oli oikeastaan tyytyväinen, kun olivat selvinneet asiasta niin vähällä: tarvitsematta paljastaa omaa avuttomuuttansa. Ei liioin poikaa kaipailtu päiväsaikaan, sillä hänen matkoistansa ja elämästänsä ei yleensä suuria välitetty. Oltiinpa hyvilläänkin, jos tämä perillinen oli aina koko päiväkauden poissa. Säästyihän sillä ajalla ruoka, jota Manasse, kuten yleensä koko Jäppis-suku tarvitsi tavallista suuremmassa määrässä.
Mutta iltasella maatamenon aikana huomasi Anna Doroteea että talosta puuttui jotain. Vieläpä hän asiasta selvän otettuansa huomasi että puuttui juuri Manasse, hän jonka lukujen takia oli kulutettu miltei koko päivä. Mies toki arveli:
»Ka tottapahaan tuloo kun on kerran männä osannut!»
Mutta ei tullut poika. Yö pimeni. Jo oli alettu riisuuntua. Anna
Doroteea hoikki ovelta mutta turhaan. Hän jo suututteli: