Ja niin oli onnettomuus tapahtunut. Onneksi ei toki ympäristö ollut niin raamatuntaitoinen että olisi asian oitis älynnyt. Vasta sitte kun poika oli kaksitoistavuotias, oli asia selvennyt. Ukko oli suuttunut, antanut pojallensa selkään ja vaatinut pappia vaihtamaan tuon kamalan nimen oikeaan.
Se oli toki myöhä. Pappi oli vaan lohduttanut:
»Antaa nyt olla. Pimeyden ruhtinas ei huoli asuntoonsa toista samannimistä herraa, niin että poika säästyy sillä lailla ja pelastuu kadotuksesta.»
Hän lopetti ja katsoi silmälasiensa läpi hyvin tutkivasti. Pietari
Isaskar innostui:
»Ja se on tää siun Manasse-poika siis niinkuin muallisen Beltsebuubin poika?»
Manasse tuijotti häneen synkkänä. Isä myönnytteli:
»Ka kyllähään tässä taitaa olla sitä isävainoon pakanallista henkii, kun tällä ei sitä lukuhaluu oo senkään vertoo, jotta sais sen piähän iin.»
Mutta nyt oli mestari Pietari aineessansa. Innostuneena kerskaili hän:
»Elä sie sano, Jussi Jäppinen, jotta ei oo haluu, sillä kuule, Jussi
Beltsebuubi…»
Henki aivan nousi. Ylpein sanoin hän jatkoi: