Lapsista se tuntui aivan sadulta. Mestari kiroili välillä työtänsä ja päivitteli sitte kuin harmistuneena:
»Mutta ei tule enee semmoisii aikoja … ei tule … ei tule niitä…
Nyt hän vihelteli kenkää tarkastellen ja taas selitti kerskaten:
»Silloin sitä kun jo teijän kokoisinakii tapella nahistettiin, niin siinä pit ryty kuuluu ja tukkapiä tupruta, mutta kielimään ei tohtinna kukaan männä tahi selekääsä sai jotta nauku!»
Varsinkin poikia se huvitti. He olivat jo miltei ihastuneet mestariinsa. Pietari Isaskaar pureksi mälliänsä, sylkäsi vesipyttyyn ruskean, väkevän sylen ja jatkoi hieman muuttuneena:
»Mutta sittä miekii menin naimisiin ja aloin tasaantuu ja sain niinkuin hurskauvenhengen ja…»
Välillä oli taas pisteltävä reikiä kenkään. Sitä tehdessään hän toki jo alkoi jatkon:
»Ja sen mie sanon, pojat, teillenii, jotta ottakaa akka aikanaan!»
Hän korotti ääntänsä, innostui kuin opettamaan ja kehoitti:
»Paikalla kun ootta piässeet ripille ottakoo akka ja hyvä … kova työakka ja semmoinen jolla on luonto niin hellä kuin valakiin lampaan maito, niin silloin sitä jo pojat!»