Vaan silloin liihotteli korkeudesta taas enkeli, luo rukoilijan. Hälle se lohdutellen, häntä vahvistaen käskystä suuren Luojan lausui näin:
"Hän viisas on. Hän yksin tietää tien oikean. Me emme saa. napista. Kuinka paljon sietää juomaansa, joka jalostaa, maan ihmishenki, siin' ei harhaan Hän osu. Sillä aina parhaan Hän osan suuren valmistaa. Me tutkia sit' emme saa.
Hän lausui kerran: 'Syö'ös puista vapaasti'!… Siihen muistutus myös liittyi: 'Mutta myöskin muista, ett' tuskaa suurt' on lankeemus'. Vapaaksi ihmishengen luonut Hän on. Sen suuren lahjan suonut Hän ihmiselle yksin on. Se osa suur' on, verraton."
Niin lausui enkeli ja toinen silloin alistui alle tahdon Kaikkivallan. Ja silloin musta käärme metsän halki ylitse kivikoiden loikahdellen harppaili Rannistoon. Sen suusta kieli verisnä, kaksihaaraisena riippui, kun ympärilleen vilkuin, läähättäen se rantatöyrään alta ylös nousi ja taitse puiden, piillen, inhoisana luo talon saapui. Havutemppeliin se rietastellen syöksyi, viskautuen apina-ketterästi ylös kuuseen, sen pimeimpähän piiloon kätkeytyen, kyyryillen, liehakoiden, puuskuttaen, hapuillen kuusen havulymylöissä repalla siivet, pyrstö kiemurana ja katse ilkeyttä tulvillaan.
On hiljennyt jo sävel taivahalta. Pilvistä valui soitto enkelien kuin lapsen itku, joka äidin korviin tuo viestin, että hänen armastansa vierellä kehdon vaanii mato musta, ja tuskissansa enkeli nyt vielä puolesta Martvan rukoeli nain:
"Jos, Kaikkein Korkein, tiedonpuusta Sä syödä sallit neitosen, jos sallit viettelijän suusta Sä hänen kuulla neuvon sen, mi hälle varman turman tuottaa, suo hänen toki Poikaas luottaa! Mi tahtos' on, se tapahtuu ja turhaan haihtuu kaikki muu."
Vaan rauhallisna nukkui hurskas Martva ja kulki unissansa niillä mailla, miss' ikionni joka aamu uunna, helähtää jalon sielun puhtaudesta. Hän Jumalaansa katseli kuin lapsi mi aamu-unestansa havahtuen armasta päivänkehrää ihaelee silmistä unta kädellänsä hieroin. Kuin enkeli hän nukkui. Mutta häntä aseena Perkeleen nyt vaani, kurkistellen työt Harhaman, se rietas, musta käärme, mi kuusen pimeässä kyyristellen niljaista kieltä lipoi, tutkiellen niin tietä ihmissieluun puhtaimpaan. Ja silloin kauniin Litvan zenithissä, hohteessa tulen, ikikavalana ja armotonna taaskin enkeleilleen järkeili suuri henki Perkeleen:
"Hän valittuni, Harhama, viel' äsken ain' asti siihen päivään jolloin alkoi hän psalmejansa muka Jehovalle kirjoittaa — niin: hän silloin oli vielä aseeni, jok' ei kauvas ulottunut: Hän ympäristöään vain mulle käänsi töillänsä. Mutta näkymättömänä siivillä enkelein jo kulkee hän: Kirjansa kautta on hän elämänsä nyt muuttanut jo siksi käärmeheksi, jok' ilman häntä teilläni jo mataa Jehovan linnaan, Litvan paratiisiin. Ei ilman kirjaa siihen konsanansa hän oisi päässyt. Nyt hän yhtä aikaa tuhannet paratiisit samoelee. Mun suuren henkeni hän kaikkialle niin levittää: Hän esimerkillänsä tuhannet kääntää kohta Jehovasta, vie vapahduksen Hänen orjilleen."
Kuin vetten pauhu laulu sekä soitto pauhahti silloin. Laumat enkelien herransa ympärillä leijaellen hänelle veisasivat riemuissaan:
"Sinä ihmishengen työt käärmeeksesi väännät. Niillä Jehovalta syöt kantapään. Sä käännät omiks kiitoslauluiksesi psalmit Hältä. Viisautesi suuri on ja verraton. Valtasi sun luja on, ihmisessä perus sen järkkymätön on. Jos ken yrittääkin sitä kaataa, hän sun tehtävilläs raataa."