Päivän loistava iltapalo oli jo aikaa sammunut. Metso nukkui oksallansa, teeri korkeimman koivun latvassa. Nurmilla sinersi lämmin suosumu ja illan kauneus tummeni ja ummistui viimein yöksi.
Mutta yhä istui Martva huoneessansa avatun ikkunan edessä. Hän katseli vuoroin hernekukkaa, vuoroin järvenselkää, jossa saaret nukkuivat vedenpovella… Litvan tarut alkoivat taas kietoa häntä… Hän ajatteli "Litvan laulun" veden naista… Nyt kaipasi hänkin jotain, kuten se nainen karilla… Silmä kiintyi järven sineen, ajatus kulki tarun teitä… Se kulki siellä kuin lapsen mieli satulinnan kammioissa, missä tontut ja aaveet asuvat hyvinä henkinä, joulupukkeina, kuninkaan poikina ja muina.
Ja sitten kääntyi ajatus elettyyn päivään… Hän muisteli kiikkua… Kiikusta johtui mieli Mirjan tarinaan… Monesti oli hän sen ennen kuullut, vielä useammin oli hän sitä itse laulanut, mutta ei hän ollut koskaan sitä ennen kuullut samoilla korvilla kuin nyt äsken… Hän ajatteli Mirjaa, suri hänen kanssansa… Hän hoiteli hänen apunaan rakkaudenkukkaa, näki Mirjan nousevan kilpaa päivän kanssa, kastelevan kukkaa kyynelillänsä… Hän olisi tahtonut antaa omansa hänen kyyneliensä lisäksi… Sääli täytti mielen, suru sydämen ja kyynel kostutti armaan, puhtaan silmän.
Ja sitten muisteli hän Oolavia… Ajatus johtui häneen Mirjan tarusta ja hernekukasta… Hänestä tuntui Oolavi toiselta kuin eilen ja aina ennen… Arkana mietti hän taas, olisiko hän itse siihen syynä, vai mikä oli tullut Oolaville, kun hän näytti niin surullisen ajattelevalta, oli äänetön ja totinen… Hän ei vielä tajunnut, että silmässä oli lemmenkaihi, joka vaikutti, että maailma näytti muulta kuin ennen, levitti kaiken yli runoutta ja hienon hienointa surua.
Naisen sielu on jaloista jaloin, kun se on puhdas. Nuoren tytön ajatus on kukkien kukka, kun on tyttö itse puhdas ja viaton.
Martva oli aina rakastanut Oolavia, kuten isäänsä, äitiänsä ja kaikkia ihmisiä. Se oli hänen sielunsa rakkaudenkukka. Nyt tunsi hän Oolavia kohtaan toisen tunteen, jota hän ei itse hallinnut. Se oli lemmenkukka… Se oli kukka, joka usein menee perhon mukana… vielä useammin muuttuu ihmishengen ilkeimmäksi kukkaseksi: aistipunakukaksi.
Martva nousi, kaatoi vettä lasiin, pani siihen hernekukat ja itse istui vielä ikkunan eteen. Yö ripsehti metsiköissä, taruvakka kainalossa. Järvi oli satuna, vaara henkien asuntona. Kaikki ääni oli lakannut. Ainoastaan ruisrääkkä äänteli hiljaa etäällä ruispellossa, rukiin sisässä. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella. Hän oli kuin linnunpoika, joka on tehnyt ensi lentonsa, kun luonto on antanut pienoisen siiven sivulle: Hän oli lennähtänyt lemmenmaille… oli nähnyt siellä semmoista, jota ei ymmärtänyt… Siipi oli väsynyt… se ei kantanut kauvas… Nyt oli hän palannut takaisin pesänreunalle, ja istahtanut siihen entisenä lapsena, odottaen siiven varttumista suuren luonnon vaalimana.
Oli jo puoliyö.
Viereisessä huoneessa löi vanha, jykevä kello kumean kaksitoista. Martva säpsähti. Hän ei ollut usein näin myöhään yksin valvonut ja istunut ilman jotain tehtävää, lukemista tai muuta. Nopeasti nousi hän, luki rukouksensa, riisuutui ja heittäytyi vuoteeseen kuin lapsi kehtoonsa.
Kun enkeli tuli tytön turvaksi.