Samoin oli Oolavinkin laita. Kun hän kulki kotiinsa, tuntui polku olevan laulua. Metsä tuntui olevan runoa tulvillansa. Hänen suonensa pullistuivat voimasta. Hallanselkä näytti liian vähäiseltä hänen työmaaksensa. Hän uskoi voivansa nostaa vuoret hartioillensa ja kantaa ne pois maailmasta. Korvissa humisi yhä Martvan iloinen huudahdus: "Oolavi… Oolavi… Oolavi!" ja silmissä heilahteli se terve, puhdas puna, joka oli Martvan posket punannut, kun hän ojensi kätensä hänelle, syöksyen hänen syliinsä. Maailmassa ei tuntunut olevan orjantappuraa, ei ohdaketta. Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyöstä. Se oli onnea täynnä ja sen keskellä hohti elämänpuu, oksat notkuvina onnen ja rauhan antimien hedelmäpainosta.
* * * * *
Oli kesän kypsin aika. Litvan paratiisissa korjasi väki maan hedelmää.
Ranniston pellolle ilmaantuivat ensimäiset kuhilaat. Alottajaiskahvit oli juotu ja väki leikkasi ruista kilpaa, vedon perästä, kullakin yhtä leveä eteinen, ja onni vedoksi pantuna: Se, joka ensiksi pientareeseen pääsi, oli saava siksi vuodeksi paraimman onnen.
Jo pääsi ensimäinen pientareeseen. Leikkisanat satelivat hänelle. Iltarupeama oli leikattu levälleen. Kappaleen päähän, pientareeseen päästyä ryhdyttiin sitelemään. Kuhilas nousi kuhilaan viereen. Sirpit loistivat kiemuroina kuhilaan päässä. Kypsyneen rukiin ja sängen miellyttävä haju täytti ilman, levontarve mielen, ja kotiin kulkevan karjan kellot sointuivat seudun runollisuuteen yhtenä helinäpaljoutena. Koko luonto soi, ikäänkuin korkeudesta tulvivana enkelilauluna.
Tämä päivä oli Ranniston talon juhlapäivä: se oli Martvan syntymäpäivä. Vanhan tavan mukaan alettiin talossa rukiinleikkuu joka vuosi sinä päivänä, eikä koskaan oltu tarvittu siitä tavasta poiketa. Joka vuosi oli ruis joutunut siksi päiväksi sirppiä vaille. Työ alettiin sinä päivänä tavallista myöhempään, lopetettiin ennen ihan tuloa ja väki leikkasi pyhävaatteissansa, juhli ennen työlle menoa, teki työtä kuin huviksi, vanhan tavan vuoksi, ja lopetti päivän juhlimalla.
"Kuhilas pellolle, päre tupaan", oli ollut vanha tapa Ranniston talossa. Rukiin leikkuuta alkaessa alettiin joka vuosi puhdetta valvoa, tehdä puhdetöitä. Vanhan tavan mukaan sytytettiin nytkin päre pihtiin. Se oli Ranniston talon runoutta, hienoa, ja suurta yksinkertaisuudessansa. Päre valaisi joka vuosi yhden illan ajan talon vanhaa muinaisuutta, toi tuulahduksen niiltä ajoilta, jolloin tulukset ja päre olivat talon valovaroina.
Ranniston talo oli yleensä vanhaa satua ja runoutta täynnä, kuten vanha paratiisi ainakin.
Nyt olivat taas suuren tuvan lumivalkeat lattiapalkit havuilla sirotellut. Ruislyhde koristi puhtaaksi pestyä peräseinää, tähkät valkeaa lakea. Pitkillä pöydillä olivat valkeat kotikutoiset liinat, punainen tervakukka sinne tänne liinalle siroteltuna. Ikkunoilla tuoksusivat ruiskukat ja seinänraossa siellä täällä pieni pihlajan lehti. Päre paloi kirkkaalla valolla ja lyhde levitti rukiin maukasta hajua lattiahavujen tuoksun sekaan.
Väki oli jo koolla. Silloin saapui oman väen lisäksi Tuukkalan isäntäväki. Muut vieraat olivat käyneet päivemmällä.