"Oolavi!… Terve tuloa!" — helähti Martvan iloinen ääni Oolavin astuessa tupaan. Se huudahdus pääsi häneltä kuin naurahdus hauskan sadun lomassa.
Oolavi ojensi Martvalle ruusukimpun, jonka ruusut hän oli omasta puutarhasta poiminut.
— "Onneksi ja iloksi!" — lausui hän sitä ojentaessansa, kumartaen sievästi.
— "Miten kaunis!" — huudahti Martva. Silmä loisti ilona ja huulelle helähti armain hymy. Ja ojentaen huolettomasti siron kätensä Oolaville, kiitokseksi ja tervehdykseksi samalla, lausui hän:
— "Kiitos, Oolavi!"
Ja oli kuin olisi käsi ollut käden lahjaksi jääpä. Koko Ranniston väki katseli, kun hän seisoi pärevalossa ruusukimppuansakin kauniimpana, käsi parhaan pojan kädessä, elämä yhtenä satuna edessä, ja takana yhtenä kauniina runona, vartalo soleana, silmä kirkkaana.
Hän kiitti vieläkin Oolavia kukista ja jatkoi:
— "Minä olenkin saanut nyt niin paljon lahjoja, että väsyisi luetellessa: Siltä sen… ja siltä sen… ja sen… Ja entäs, sanonko minä?"
Hän naurahti ja ikäänkuin odotti käskyä.
— "No, mitä sitten?" — naurahti Oolavi.