Ja molempien mieleen johtui "Litvan laulun" tarina, ikäänkuin aavistus olisi heille sanonut, että he seisoivat suuren elämänsadun edessä, joka heidän oli yhdessä elettävä — elettävä ja elämällä maailmalle kerrottava. He aavistivat hyvän- ja pahantiedonpuun olevan likellä, oksat täynnä tuli-omenoita. He seisoivat sen kamppailun edessä, jota ihmishenki on taistellut maailman alusta, toisessa olennossa rajummin, toisessa heikommin voimin. He elivät niitä hetkiä, jolloin heidän piti vuorostansa ihmishenkinä astua hyvän ja pahan väliseen ikuiseen taisteluun.
Kun Martva nyt ajatteli Litvan tarua, muuttui mieli yön hämäräksi ja silmää sumensi kaiho. Hänen teki mieli koskea siihen taruun, eikä tahtonut uskaltaa. Se arkailu oli vaistomainen, kuten aina suuren salaisuuden edellä. Syntyi vaiti-olo. Elämä tuntui hämärältä, metsikkö henkien lymylehdolta.
Viimein tohti Martva koskea tarua. Katkaisten lehden puusta ja sitä sormin nyplien, lausui hän arkaillen:
— "Minä, Oolavi, en tiedä miksi olen viime aikoina usein ajatellut Litvan tarua… sitä veden naista… Siinä on jotakin niin selittämätöntä ja hämärää."
Niissä sanoissa ilmeni hänen henkensä suuruus: hän käsitti elämän hämäryyden. Hän kykeni ajattelemaan, että ihmishengen elämä ja historia on ongelma, suuri selittämätön kysymys. Hänen suuret henkiset lahjansa, jotka uinuivat vielä kukkanupussansa, kertoivat hänelle heräävänä tietoisuutena, aavistuksena, että ihmis-elämä, kun ihmishenki kykenee nousemaan yläpuolelle aisti-elämää, on korkein historia, ongelmien ongelma ja arvoitusten arvoitus. Nyt alkoi hänen henkensä puhjeta kukkaansa: arvoitus alkoi muuttua kyselyksi. Hän valmistui elämään suurta tarua.
Oolavi oli vaiti. Hänenkin sielussansa uinuivat ihmishengen suuret aarteet. Hän oli lahjakas kuten Martva. Hänen, samoin kuin Martvan lahjakkuus ilmeni jo siinä, että he molemmat kykenivät näkemään — tai vasta aavistamaan — että elämässä on tutkimaton salaisuus, ikuinen ongelma. Heidän henkensä olivat niitä suuria henkiä, jotka eivät suurisiipisinä koreile maailman valona, markkinatavaraksi koristettuna aurinkona, vaan kykenevät tunkeutumaan rahtujen salaisuuksiin, näkevät tarujen hienojen ikirunojen kuidut, inhoavat markkinalavoja ja kätkevät omaan elämäänsä kaikkeuden suurimman aarteen: hyvän ja pahan välisen taistelun: ihmishengen pyrkimisen jumaluuden yhteyteen.
Kun Oolavi yhä vaikeni ja mietti, jatkoi Martva:
— "Siinä tarussa on omituista ensiksikin se kuvaisensa kaipaaminen ja ikävöiminen."
Oolavi oli joskus itse tutkinut tarun henkeä ja luullut löytäneensä jonkun hämärän kohdan, nurinpäisen viittauksen ihmishengen Jumala-kaipuusta, hyvään ja puhtauteen pyrkimisestä, josta hän oli kuullut isänsä ja Ranniston usein puhuvan. Mietteissään lausui hän Martvalle:
— "Siinä on samaa, mitä isäsi on puhunut. Ihminenhän kaipaa aina jotain puhdasta ja jumalallista… Se on vain tässä nurin päin: ihminen kaipaa kuvaansa, vaikka oikeastaan hän itse on se kuvainen: Jumalan kuva…"