Viime aikoina oli Oolavi alkanut kohota Martvan silmissä nuorukaisesta mieheksi. Häneen oli ilmaantunut entistä suurempaa merkillisyyttä ja vakavuutta. Äänensävystä oli hävinnyt nuorukaisen pehmeys, katseesta sen kepeys. Nyt kohosi hän taas suuren askeleen. Hän nousi mieheksi, joka ymmärtää syviä asioita, on ajatellut elämänkysymyksiä. Martva näki myös suuren vilahduksen hänen sielunsa puhtaudesta. Itse hän silloin kutistui Oolavin edessä, hänen turvaansa, kuten koskea laskiessa oli häneen luottaen kyyristynyt veneen teljolle. Ajatuksissaan lausui hän:

— "Kyllähän minä sen kaipuun ymmärrän… tai miten sanoisin: Minä tunnen, että on joskus semmoinen kaunis kaipuu, mutta…"

Hän pysähtyi, mietti ja lisäsi ajatuksissaan:

— "Tämäkin on kyllä samaa, mutta se on samalla aivan toista…"

Suuri elämänkysymys alkoi näille kahdelle kirkastua ongelmaksi, viritä siksi tuleksi, jossa heidän piti kerran palaa. Ihmishenki alkoi janota sitä hämärää, joka houkuttelevana valona tai pakkona johtaa sille paikalle, jossa silmät avautuvat näkemään korkeimman valon ja pimeyden, hyvän ja pahan erotuksen. Järvenselälle katsellen ja miettien virkkoi Oolavi Martvan puheeseen:

— "Kyllähän siinä on toista…"

Mutta hetken perästä hän lisäsi:

— "Mutta kyllähän se voisi niinkin olla, sillä ovathan aina kuva ja itse esine samanlaiset…"

Martvan vielä lapsekas henki ei jaksanut sitä käsittää. Kun hän oli selityksen juuri saamaisillansa, hävisikin se, repesi salamannopeana merenseläksi, jota hänen ajatuksensa ei ylettynyt käsittämään, hämärtyi ja hävisi. Jälelle jäi ainoastaan tarun ydin: kaipuu, puhtaan ja jalon ikävöiminen. Hän luuli, että Oolavi käsitti sen kaiken, ja yhä korkeammalle nousi tämä sen johdosta Martvan silmissä miehenä.

Ja kumminkin oli ikuinen elämän ongelma Oolavillekin ainoastansa kajastus, ihmishengen syntyperäinen aavistus. Molemmat he seisoivat suuren pulman edessä. Martva mietti kuin lapsi, joka arvoitusta arvailee. Mutta molemmista tuntui kuin olisi sen ongelman ratkaisu heidän yhteinen tehtävänsä. Se tuntui heille yhteistä olevan, kuten kaikki muukin elämässä.