Hetken ääneti seistyänsä, Martva vavahti kuin olisi vilun väre kulkenut hänen hennon ruumiinsa läpi. Hän säpsähti jotain näkymätöntä.
— "Mennään, Oolavi!" — pyysi hän nopeasti ja poistui Oolavin mukana. Arkana katsahti hän taaksensa. Hän luuli siellä jonkun aaveen hiiviskelevän puiden tummassa varjossa.
Tupa oli tuoksua tulvillansa, kun Martva palasi Oolavin keralla. Päre paloi kirkkaana, pyhänä tulena aivan. Sen valossa hohtivat puhtaat seinät ja valkeat, puhtaan hongan väriset lattiapalkit, tavallista valkeampina, kun ei silmä ollut vielä tottunut pärevaloon. Kukat tuoksusivat katajan havun seassa. Väki piti iloa. Mieli oli juhlamieltä ja hilpeyttä.
— "Onnea!" — hoettiin Martvalle.
— "Päivänpaisteisia polkuja!" — toivottivat vanhat miehet.
— "Kuunvaloa, kesää ja pitkää ikää!"— toivotettiin toisaalta. Kaikki äänet olivat ystävän ääniä. Jokainen sana oli rehellinen, jokainen toivotus vilpitön. Kaikkialla paistoi pärevalon kirkkauden tavalla rehellisestä sydämestä lähtenyt:
— "Onnea Martvalle!"
Ja Martva oli onnellinen. Hän säteili ihmis-onnena, suloisuutena ja puhtautena. Tulevaisuus avautui kirkkaana kuunvalona, eletty elämä jäi taakse käkien kukuntana. Isän suuret rikkaudet ympäröitsivät häntä ja koti huokui hurskautta ja rakkautta. Hän ei tiennyt mitä oli huoli, ei tuntenut vihaa, ja pahe ja väärä olivat hänelle tuiki-tietämättömiä. Hän oli kukkaansa puhjennut kauneus, jota elämä hellitteli morsiamenansa, puhtaus, jota enkelit vartioivat.
Mutta morsianta odottavat tuntemattomat huolet, tai onnet, tai molemmat, ja Martva seisoi sinä morsiamena elämän kirkkaat kihlat käsissä, tietämättä huoliko häntä odotti vai ilo.
Ja sitten pyöri piiri ja laulu helskyi ja parit pyörivät. Koko Ranniston talon tulevaisuus ja nykyisyys oli pärevalon kirkkautta, joka valaisi eloajan runoutta.