Vieraat olivat jo poistuneet, päre sammunut. Sen hiilessä ritisi vielä heikko tulituike. Vanha Rannisto nukkui rauhallisena, varmana, että enkeli vartioi hänen taloansa.
Martva istui taas yksin pehmeään sohvaan vaipuneena, Oolavin kukat edessänsä. Elämä oli hänestä niin kaunista, ettei hän olisi raaskinut siitä erota, yöksikään, kuten lapsi ei malta uudelta lelultansa maata mennä. Hän aivan keinui onnen helinän sävel-aalloissa, unohti itsensä ja kaiken.
Mutta yö kului syvemmälle ja kun katse koski Oolavin kukkiin, värähti mieli. Hän alkoi muistella Oolavia ja huomasi taas, että hän olikin jo mies. Hän laski:
— "Hän oli ennen kokonaan toinen… Kun esimerkiksi siellä ja siellä olimme, niin hän oli aivan kuin poika…"
Hän istui ajatuksissansa ja muisteli edelleen ja laski:
— "Vielä silloinkin, kun olimme viimeksi kiikulla, hän oli aivan toisenlainen: ihan kuin semmoinen vaan… ei ollenkaan niin ajattelevan näköinen ja vakava."
Hän oudostui aivan muutosta, ihmetteli mistä se oli johtunut ja jatkoi:
— "Nyt hän jo kumartaakin ihan toisella tavalla… ja puhuu niin vakavasti ja omituisesti…"
Hän mietti ja vertaili nykyistä Oolavia entiseen, löysi yhä uusia miehen piirteitä ja lopuksi huudahti hämmästyneenä:
— "Hyvä isä, että minä en ole sitä ennen huomannut!"