— "Onnea, onnea!" — vinkui viulunkieli.
Tanssi alkoi. Neito heltyi, poika lämpeni. Morsian unohti elämän ja nautti onnestansa, ei muistanut, ei ajatellut huomis-aamuun asti. Sulhanen eli hänkin avioelämänsä puhtainta hetkeä.
— "Onnea ja onnea!" — helisi ja häilähteli kaikkialla.
Martva tanssi muiden mukana. Mutta hänen ilonsa oli nyt toista kun ennen: Hänestä oli niin onnellista saada tanssia Oolavin kanssa. Hän aivan vaipui hänen kainaloonsa, antautui hänen käsivartensa varaan kokonansa… Hoikka vartalo heilahteli kepeänä… Jalka tuskin otti maahan… Katse oli arkana lattiaan luotu… Sydän sykki, poski hehkui punana… Morsiankin unohti hetkeksi onnensa, kun katseli Litvan kauneinta paria. Koko hääväki ajatteli silloin yhdessä:
— "He ovat toistensa omat."
* * * * *
Ilta pimeni. Yöviile peitti maita ja vesiä. Viulu väsyi. Tanssi herkesi ja heikko tähtikylvö kasvoi taivaalla runsasta valosatoa.
Ulkona häätalon pihamaalla ja puistossa käveli nuori väki. Poika kietoi tyttöä, tyttö kulki pyytäjänsä paulana sen edellä. Sanoin puhuttiin vähän, silmäyksin paljon ja äänettömyydellä ilmoitettiin hellimmät salat.
Muista vähän erillänsä käveli Martva Oolavin keralla. He kävelivät ikäänkuin tien huviksi ilman määrää. Sanattomina, mutta mieli täynnä sanottavaa, loittonivat he polkua myöten korkeaa joenrantaa pitkin metsään. Ilma oli leuto. Syyskesän lämmin yö oli lempeimmillänsä. Metsä oli hämärää täynnä ja tyyni ilma tulvillansa kirkkainta syyskesän kuutamoa.
He tulivat polun päähän, marjaisimman pihlajan alle. Vaaleanpunertava kuu nousi joen takaa ja hopeoi valollansa joen vesikalvon. Sen kuvainen painautui sitä mukaa syvyyteen, hopeavyönä valuvan joen pohjan alle. Joki välkkyi hopeakuvastimena. Rantavaara kurkisti siitä tyttönä kuvaistansa ja hopeanheleänä helisi kuiva kuunvalo, kuin olisi kuu soinut kanteleena, riippuen taivaanlaessa.