Martva seisoi pihlajan alla kuutamon hopearepale hartioilla. Eikä ollut helppo sanoa, kumpi häntä paremmin puki: varjoko, vaiko kuutamovalo. Hän seisoi siinä kuin metsän tyttö linnansa ovella, helyinä öisen taivaan kirkkaat hopeat, harsoina metsän tummat varjot. Posken kukkana oli puna, jota kuun valovale kelmensi. Silmä oli kirkas, katse ujo ja mieli oli tulvillansa hääiloa. Luonnon ja lemmen runous kosiksivat toisiansa ja sielussa kuvastuivat vielä hääalttarilla palavat jumalallisen runouden ikikauniit tulet.
Jo alkoivat soida hellimmät lemmenkielet. Yön kauneus välkytteli herkkää mieltä kuin vesi kalvollensa satavaa valonvälkettä… Hääviulun sävel puheli vielä korvan keralla… Morsiamen onni ja unelmat häilähtivät kaikkialla… Syli kutsui, veri käski… Lempi puhkesi nupusta kukaksi. Se puhkesi kauniina kuin ilo onnesta.
Molemmat katselivat kauvan yön kauneuden rikkauksia, katselivat eivätkä nähneet niitä… Silmä harhaili vain niissä… Ajatus kulki muilla mailla… Se kulki siellä missä unohtuu muu kaikki ja lempi on ainoa näkyvä, ainoa, jolle ei silmä ole sokea… Molemmat arastelivat katsahtaa toistensa silmiin… Siksi jäi silmä jouten… Siksi harhaili se yön aarteissa: sen kuutamoissa ja varjoissa…
Kun Oolavi vihdoin tohti katsahtaa Martvaan, kohtasivat heidän katseensa. Ja silloin helähti posken puna kirkkaammaksi, mieli herkemmäksi, veri aremmaksi… Katse kääntyi katseen tieltä… antoi muun puhua… arkaili… pakeni… odotti sitä, jota muka pakeni.
Ja sillä hetkellä oli Martva Oolavista kaunis ja hurmaava. Hän se oli puhdas ja pyhä… Hän katsoi häneen uudestaan, eikä saanut enää katse kylläänsä hänestä… Hän ei katsellut häntä kuten naista, vaan puhtaasti kuin tyttöä, jota aikoo kosia. Hän unohti metsän varjot ja taivaan valohopeat, hääviulut ja morsiamet… Hän kuunteli verensä kaunista kertomusta… näki häntä onnen odottavan ainoastaan suukon matkan päässä. Mutta hän ujosteli vielä, ei ollut kylliksi varma ja rohkea…
Ja Martva aivan tunsi Oolavin ajatukset… Veri ymmärsi veren äänen… Hän odotti ja arkaili, ujosteli ja toivoi… Lempi hymyili hänelle sinä suurena runoutena, josta oli äsken pappi puhunut… Hän näki ainoastaan sen runon kauneutta… luuli ettei lemmessä olekaan muuta… ei tuntenut sen rumia teitä… Vaimon osa ja elämä oli hänestä ainaista morsiamena oloa… puhdasta kukka-aikaa, ja äiti oli hänelle vielä outo ja vieras käsite, yhtä vieras kuin oli vaimokin sitä.
Ja silloin hän suli kuin vaha ja raukesi ja olisi tahtonut Oolavin syliin vaipua… Ja Oolavi lähestyi häntä ja lausui:
— "Martva!"
Ei hän muuta enää odottanut. Käsi kietoutui hänen vyötäisillensä. Hän nojasi Oolavin rintaan avuttomana ja luottamuksella ja oli kokonansa hänen.
Hän oli morsian… Hän oli antanut lupauksensa, jossa ei sanoja tarvittu.