Oolavin oikea käsi oli yhä hänen vyötäisillensä kiedottuna. Vasen tarttui hänen hienoon lumivalkeaan käteensä, nosti sen ylös ja kohta tunsi hän kädessänsä Oolavin palavan suutelon.
Silloin putosi heidän hartioiltansa kokonansa pois se arkailu ja kainostelu, joka oli heitä painanut ensin enemmän, sitten vähemmän siitä lähtien, kun tyttö lauloi kiikulla "Mirjan laulua" ja lemmenkukka alkoi nuppuunsa kehittyä. He olivat taas samat avomieliset läheiset ystävät, kuin olivat olleet koko ikänsä yhteisillä marja- ja kirkkomatkoilla, kiikuilla ja veneretkillä. Elämä helähti heidän eteensä kuutamosta kirkkaimmaksi päivänpaisteeksi. Sydän pulppusi iloa täynnä, suoni elämänhalua… Puhe otti taas sujuaksensa, kuten ennen sitä iltaa, jolloin "tyttö tuli kiikulta kotiin"… Ei ollut enää kanto sanan tiellä, ei kieli köyhä, mistä puhua.
Ilosta loistavin silmin ojensi Martva viimein kätensä Oolaville, jonka syleilystä oli irtaantunut, ja lausui, ääni ilonheleänä:
— "Mennään, Oolavi, toisten joukkoon!… Ne kaipaavat ja… luulevat…"
Hän naurahti ja jätti sanomatta, mitä ne "luulevat".
Ja käsi kädessä, ilo ja onni mielessä ylinnä, poistuivat he pihlajan alta, jossa oli loppunut matka tytöstä morsiameksi…
2. Korkeudessa.
Luonnon ja hengen kauneus sirottelivat sekaisin kukkiansa… Hengen ja luonnon runous kutoivat yhteistä verkkoansa…
Yösydän oli jo ohi mennyt.
Yötär laski kuupurressansa aamumäkeänsä myöten päivän valo-valkamaa kohti… Jo nousi se valkamaranta veneen edessä aamuruskoisena, yö-ulapasta kohoten… Jo laski yöttären kirkas kuuvene sen valkaman valoon kelmenemään.