Mutta korkealla Litvan paratiisin päällä souteli nyt kaunis Unetar unien Jumala ruusun-värisessä veneessänsä… Ei ollut airoa veneessä, ei melaa sen perässä, vaan vei purtta purren siipi, joka nousi airon asemesta sen sivulla… Somasti solui kaunis vene… Sievästi ohjaili sitä Unetar… Hänellä oli kultainen vakka edessä, kauniissa kannattimessa riippumassa… Hänellä oli tähden valoa runovaippana hartioilla ja kuutamoa oli hänellä hameena… Hänen veneensä oli taivaan kaunis runohely ja hän itse oli veneensä korea koriste…
Yö kokoili jo hämäriänsä… Hengen ja luonnon runous kulkivat yhä käsi kädessä, luoden ihmis-elämää osaltansa… Unetar kylvi vakastansa kaunista kylvöä maahan. Väsyneisiin kylvi hän unta, nukkuneisiin kylvi hän unia… Siemen putosi sinne, toinen putosi tänne. Mikä putosi hyvään omaantuntoon, siitä kasvoi kaunis uni, vieden ihmisen unien ja unelmien ihanimpiin maailmoihin… Siellä eli henki kahleetonna… Se eli siellä aineetonna, kulki ruumiitta, eli enkelien elämää ja muodosteli näkyvän kohtalonsa näkymättömässä maailmassa, hengen ja runouden mailla…
Niin syntyi kaunis tarina… Niin muodosteli taru todellisuutta. Ja itse oli se taru ja todellisuus samalla.
Kun tienhaara jo oli edessä.
Hyvä ja paha laittelivat polkujansa. Ne asettelivat paulojansa poluille. Niiden veräjät avautuivat kaikkialla ja joka taholla…
Niiden eksyttävässä tienristeyksessä oli aina ihmishenki, kulki hän missä tahansa…
Taas hymisevät salaiset matkalle lähtölaulut. Kaunis Martva seisoi enkeli Gabrielin edessä taivaan nunnapukuun puettuna, kirkkaissa silmissä puhtaan neidon ihastus ja mieli kesäaamun armautena. Suurena puhui hänelle hänen saattajansa:
— "Nyt lähde taaskin minun kerallani, niin näytän sinulle pienen vilahduksen elämän ikuisista ongelmista… Ne ongelmat ovat niitä loukkauskiviä, joihinka ihmis-henki kompastuu, jos se ei niitä osaa kiertää, välttää, tai jos ei tunne niiden olemusta…"
Suuri matka alkoi. Kaunis utupilvi kantoi kulkijoita hengen mailla. Enkelisiivin pysytteli suuri saattaja pilven varassa, kannattaen kaunista suojattiansa… Turvallisena antautui ihmishenki Martvassa hänen hoiviinsa… Luonnon runous haihtui hetkiseksi. Se suli hengen runouteen kuin kelmenevä kuu suuren päivän kirkkauteen… Aika hävisi, aistillinen haihtui… Jälelle jäi suuri ihmishengen ikuinen hämärän maa.
Jo olivat kulkijat hengen mailla. Tien kahden puolen liitelivät valkopilvet ja enkelit katselivat niistä kulkijoita… Ne katselivat ja veisasivat tervehdystänsä, soittaen sen säestykseksi… Ikiautuaina lauloivat ne Martvalle tervehdystänsä: