— "Jos siis otaksumme, että nykyiset apinat olisivat samaa lajia, — ainoastaan kehityksessänsä myöhästyneitä — kuin ihminen, miten on selitettävä että ne kaikki ovat jääneet niin paljon jäljelle ihmisistä? Miksi ei ole välimuotoja? Sillä sehän olisi aivan luonnollista, jos kehitys-oppi hyväksytään äärimäisenä järjellisyytenä, ja ehdottomana…"
Aatteela vaikeni. Hän etsi elämässä totuutta. Siksi ei hän nytkään sokean taistelijan vimmalla puolustanut omaansa, vaan miehekkäästi aivan odotti, että pastori Aamusto selittäisi hänelle elämän suurkysymyksestä vaikka vain rahtusen, osottaisi hänen erehdyksensä ja valaisisi totuuden. Kun hän mietti vastausta, jatkoi pastori Aamusto:
— "Jos taas nykyiset apinat ovat eri lajia kuin se alku-ihminen, täytyy niiden olla sitä alhaisempi laji, sillä tieteen mukaan ei — tietääkseni — alhaisempi laji ole voinut ilmestyä myöhemmin kuin korkeampi… Eikö niin?"
— "Niin… Kyllä se on oikein", — myönnytteli Aatteela.
— "Mutta koskeehan kehitys kaikkia lajeja… Miksi eivät silloin apinat, jos ne ovat vanhemmat ihmistä, ole kehittyneet sen edelle?" — jatkoi pastori Aamusto.
Oolavi selaili Harhaman kirjaa ajatuksissansa. Hänen sielunsa laskeutui niihin hämäriin syvyyksiin, joissa piilevät elämän juuret ja ihmeen selitys. Aatteela muisteli yhtä ja toista lukemaansa, mutta ei löytänyt tyydyttävää selitystä vastaukseksi kysymykseen. Oolavin sielunvoimat raatoivat, minkä jaksoivat. Hänen henkensä oli aina janonnut elämän selitystä, vaikka se jano uinaili vasta vaistona, joka pulahti pinnalle ainoastaan ajoittain, nuoruuden ja elämän ilojen väliin sattuneena vakavana hetkenä. Hänenkään henkensä ei ollut sokea turnailija, joka markkinoilla taistelee jonkun korvakuulemansa puolesta. Hänessä oli pohja ja siemen tutkimukselle ja epäilyllekin. Pastori Aamusto kysyi edelleen:
— "Ja eikö, jos kehitys-oppi semmoisena kuin Te sen käsitätte on oikea, apinoista silloin aikojen kuluessa ole kehittyvä uusi ihmissuku, joka palvelee Jumalaa kuten mekin?… Minun käsittääkseni se on kehitysopin ainoa järjellinen johtopäätös…"
— "Niin… Niin… Niin!" — tapaili Aatteela ajatuksissansa, löytämättä mitään selitystä, jolla olisi voinut todistaa Harhaman teoksen ajatuksen oikeaksi.
Mutta pastori Aamuston sielu hehkui. Hän tunsi Jumalaan luottamuksensa yhä lisääntyvän. Hänen henkensä rohkaisemana jatkoi hän kyselyään:
— "Ja lisäksi: Kehitys-opin mukaan on elämä, elämän alkusolut, ilmestyneet itsestänsä ilman Jumalan käskyä, ja niistä on sitten muka kehityksen lakien kautta, niiden itsensä kautta syntyneet ihmisen ja muiden alkumuodot, jotka taas ovat itse itsensä nykytilaan kehittäneet. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eivätkö nykyhetkenä ole olosuhteet elämän syntymiselle suotuisammat kuin alkuaikoina esimerkiksi tertiäri-aikoina ja myöhäisempinäkin — vanhimmista ajoista puhumattakaan?… Eikö kehitys-oppi jo sitä — että suotuisemmat olosuhteet muodostuvat viimeisimpinä — edellytäkin aivan itsensä ytimenä, samalla kun se sen myöntääkin tuloksenansa?"