Väliin taas alkoi Aatteela sen johdosta jotain puhua. Hän kumoili yhtä ja toista pastori Aamuston väitteistä, käyttäen tieteen huomautuksia apunansa. Joskus hän löysikin aivan kumoamattomalta näyttävän vastatodisteen ja kun ei nuori pappi nyt ollut sitä taas kumoamassa, alkoi Oolavi yhä enemmän sotkeutua suurten elämänkysymyksien ongelmoihin. Kysely ja tutkiskelu hiipivät hänen sieluunsa hänen sitä huomaamatta. Ne hiipivät kuin kesä kevään työmaalle, tai halla kyntäjän viljelyksille.
Hevonen käveli taas kuin vain kävelyn vuoksi. Aatteela oli lopettanut jonkun todistelunsa ja Oolavi mietti sitä. Hän mietti, eikä jaksanut selviytyä. Ajatuksissansa huomautti hän:
— "Siinä on niin paljon hämärää ja niin monta 'toista puolta', että on vaikea sanoa sitä tai tätä…"
Ja taas vaikenivat molemmat. Hevonen oli päässyt pienen mäen päälle ja nähdessänsä alamäen edessänsä hirnahti ilosta ja aivan syöksähti seuraavalle törmänteelle, alkaen taas kävellä. Aatteela alkoi taas puhua:
— "Kyllä elämässä on tutkimatonta, mutta juuri siksi täytyy sen kuoreen koettaa tunkeutua…"
Ja kääntyen Oolaviin ryhtyi hän kuin kädestäpitäen selittämään:
— "Sillä, katso, Oolavi: eihän sokea usko ole siveellinen… Ota elämästä esimerkki: Pahantekijä, joka istuu linnassa, ei voi varastaa. Hän on siis pakosta varastamatta… pakosta täyttää seitsemännen käskyn… Mutta onko semmoinen Jumalan käskyjen täyttäminen siveellinen teko, tai hurskaus?"
Oolavi mietti, eikä hän voinut olla kieltävää vastausta antamatta.
Aatteela teki johtopäätöksensä:
— "Niin on sokea uskokin epäsiveellinen… Se ei voi olla Jumalan edessä — jos Hän on olemassa — otollinen!… kuten sanotaan. Rehellisyys on hyve. Olen lukenut Harhaman kirjan ja oli miten oli, ja sanottakoon siitä kirjasta mitä hyvänsä, niin siinä kuvattu epäilys on jaloa… se on pakkosiveellisyydestä tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä. Sillä pakkosiveellisyys tai sokea usko, joka on samaa… mitä ne ovat! Pahetta, paljasta pahetta ne ovat!…"
Ne sanat olivat Oolaviin heitetty siemen, joka alkoi oitis orastaa, heikosti tosin arastellen, mutta sen kautta sitä puhtaampana. Se oras ei ollut rikkaruohoa, hetken luomaa muoti-epäilystä ja henkisen rahvaan sokeaa kielteis-uskoa. Se oli puhtaan, jalon epäilyn voimakasta orasta. Hevosen huviksensa juosta hölkötellessä myönteli hän: