— "Kyllä siinä ajatuksessa on perää."
Niin alkoi hänessä epäily päätänsä nostaa. Hän käsitti sillä hetkellä, että hän on juuri Jumalan tähden velvollinen tutkimaan ja pyrkimään siten sokeasta, epäsiveellisestä uskosta tietoiseen, siveelliseen uskoon. Aatteelan sanat olivat ikäänkuin hänen sielunsa tappuroihin pistetty tuli, tappuroihin, jotka nuori pappi oli kuivannut.
Hevonen käveli taas ajajan sitä häiritsemättä. Aatteela jatkoi puheluansa, lausuen lopuksi:
— "Mistään ei pääse selvyyteen, ennenkuin saisi selvän koko elämästä… Ennen kaikkea täytyy syventyä elämään, oppia se tuntemaan joka puolelta, sillä siinä on tutkimisen arvoista… Harhaman kirja on siinä hyvä opas… Mutta miten täällä metsässä sitä voi tutkia, kun täällä kerran ei ole muuta elämää kuin ojankaivaminen!"
Se puhe alkoi sytytellä Oolavin sielussa uusia tappuraläjiä. Elämä, jota hän oli miettinyt, kuvastui hänelle yhä salaperäisempänä, kiihottaen hänen halujansa syventymään siihen. Samalla kietoutui Harhaman kirja hämäriin ja kiihotti sillä. Salainen voima alkoi häntä vetää pois Litvan metsistä. Se aivan riuhtasi hänen sieluansa sieltä, kuten kotikoski. Hänen sielunsa valmistui. Kaikki halut kokosivat siinä voimiansa. Hänessä alkoi nostaa päätänsä voimakas halu syöksyä elämän tuntemattomiin pyörteisiin, sukeltaa aivan niiden kurimusten pohjaan, noutamaan sieltä kallista helmeä: elämän arvoituksen selitystä.
Äänettömänä räpsäytti hän ohjaksien perillä hevosta. Hevonen hirnahti. Kärrit hypähtivät kohona ja kiitivät vinhaa vauhtia Tuukkalan taloa kohti.
* * * * *
Yö oli maata menon ajoilla. Kuuttomalla, mustalla taivaalla kiteili öinen tähtikylvö heikosti tuikkivana tulituksena. Metsät ja maat näyttivät autioilta mailta, joilla on käynyt kuoleman viikate.
Oolavi istui yksin huoneessansa. Syys-yön viileydestä huolimatta oli hän avannut ikkunan, sillä hän tarvitsi nyt ilmaa. Päivän keskustelut sytyttelivät hänessä edelleen niitä kuivia aineita, joita hänen sieluunsa olivat viime aikoina koonneet "Litvan laulu" ja moni muu seikka. Hän tunsi jo sen tulipalon polton, vaikka ei vielä tajunnut sen syitä, eikä aavistanut sen suuruutta, sen tuskaa, sen runollisuutta ja onnettomuutta samalla.
Hän istui kauan ja mietti jotain suurta, joka aina ja aina kirkastui ja himmeni. Hän kyseli jo. Hän ei kysellyt vielä onko Jumala olemassa vai eikö, sillä Hänen olemassaolonsa oli hänestä vielä varma asia. Mutta hän mietti jo niitä asioita, jotka olivat Hänen olemuksensa osa. Ennen kaikkea hän mietti kysymystä sokeasta uskosta.