Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä himmeämmäksi kaikki kävi. Jokaiselle asialle löysi hän sen vastakohdan, vastaselityksen. Kun hän luuli jotain käsinpideltävää jo löytäneensä, huomasikin hän sen olevan olematonta. Hengen suuri taistelu alkoi hänessä koota voimiansa.
Ajatukset aivan hajalla käveli hän huoneessa, kunnes muisti Martvan. Silloin häntä oudostutti miten Martva oli nyt niin häneltä unohtunut mahdottomien kysymyksien tähden. Heti irtautuivat hänen ajatuksensa äskeisistä suurista asioista. Hän suuteli Martvan kuvaa, rauhottui, käveli reippain, vilkkain askelin, sulki akkunan ja valmistautui maata menemään. Yö oli jo yli puolen, kun hän nukkui. Ja silloin, hänen ollessansa juuri nukahtamaisillansa, muistui hänen mieleensä Harhaman kirja ja joku lause, jonka hän oli siitä huomannut. Hän nukkui sen kirjan kuva sieluun painautuneena. Viimeisinä hymisivät hänen korvissansa Aatteelan sanat: "Siinä" — Harhaman kirjassa — "kuvattu epäilys on jaloa sokeasta epäsiveellisestä uskosta tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä."
2. Korkeudessa.
Outo ääni kulki kaikkeuden halki… Hyvän ja pahan yhä uusia sotalauluja sepitettiin… Miekkoja terotettiin… Jo olivat keihäät karaistut…
Jo hävisi aika… Yö vierähti outovaloiseksi… Tuli alkoi jo puhjeta punakukkana vedestä…
Jo oli vesi sen kukkanupuksi muodostanut…
Vesi pulahti… Väre vierähti… Suuri lieska leimahti silloin Litvanselän vedestä… Se leimahti keskellä selkää, syvimmän veden kohdalla, siinä missä luultiin kuuluisan karin olevan ja veden naisen kaipaavan kaunista kuvaansa…
Hyvän suruvirsi virittäytyi järven veden värinäksi… Syvällä aallon alla veisasivat enkelit, surren ihmishengen kohtaloa… Litvanjärvi itketteli aaltojansa… Se suri, kun tiesi, että nyt ovat menossa sen ihanimmat rantakorut, armaimmat aallon helyt: ihmisonni…
Vesi paloi punatulena… Suuri liekki hohti ja leimusi veden tulikukkasena… Savu suhahti… Lieska hulmahti… Kuului pahan voittolaulu…
Silloin leimahti Perkeleen haamu tulilieskaan… Hän seisoi tulessa voimallisena… Hän katseli ympärillensä kuin kuningas, joka astuu taas voittajana valta-istuimellensa, josta hänet on kerran karkottanut hänen oma väkensä vallan-anastajan johdolla… Ylpeänä katsahti hän Litvaa… Niin oli kuin olisivat hänen edessänsä jo polvistuneet hänen entiset palvelijansa, ne samat, jotka hänet kerran karkottivat, liittyen hänen verisimpään Viholliseensa… Miettivänä, suurena ja viisain elein lausui hän lieskassa seisten ja Litvaa katsellen: