Mutta silloin ilmestyi enkeli, varottamaan vaarasta, joka uhkasi. Se heitti silmäyksen elämän kiehtovaan hämärään ja oitis muuttui se oikeaan muotoonsa: Siitä sukeutui vihainen suuri, musta käärme. Se käärme kiemurteli ruumistansa lattialla, nukkuvan vuoteen vierellä… Se uhkaili nukkuvaa… Oolavi hätäytyi… Hyvän voima oli paljastanut hänelle paheen tien… Taistelu jatkui… Käärme matoi likemmäksi… Mairitellen liurutteli se häntäänsä… Kavalana valmistautui se jo pistoon… Oolavi oli jo likomärkä tuskanhiestä… Kauhu tukki häneltä suun…
Yhä lähestyi vihainen, kavala käärme… Turhaan koetti Oolavi paeta sitä… Jäsen ei hievahtanut, ei irronnut hätähuuto kielenpäästä… Hirmu jähmetti hänet kokonansa… Käärme kohottautui jo pistoon… Sen pää nousi jo vuoteen reunan yli… Jo oli se kyljen tasalla… Jo avasi se kitansa… Jo näkyi sen verinen kieli… Se tähtäsi pistonsa suoraan sydäntä kohti… Oolavi kiemurteli kauhuissansa… Hän tunsi käärmeen kylmän hengityksen… Nyt oli sen verinen kita jo ammollansa…
— "Oi!" — huudahti Oolavi kauhuissansa.
Silloin kierähti tulikieli käärmeen avatusta kidasta, ja sen sävähteestä leimahti outo, viisaan näköinen mies Oolavin eteen, ja käärme hävisi.
Perkele oli ilmestynyt ihmispoveen hyvän voimien aseesta, sen varottavasta käärmeestä.
— "Luojan kiitos!" — huudahti kauhusta vapautunut Oolavi ja katsoi outoon tulijaan kuin suureen, taivaalliseen pelastajaan. Rauhotellen, oikean olemuksensa salaten lausui Perkele jatkoksi Oolavin sanoihin:
— "Niin… Saakoon Luoja aina ylistyksen!… Ei toki väärä, olematon Luoja!…"
Oolavi seisoi hänen edessänsä uudessa, henkisessä ruumiissa.
Ihmetellen lausui hän hänelle:
— "Nyt näen varmaan jotain ihmeellistä!… En muista, missä olen sinut nähnyt… Myös ovi, josta tulit, oli outo…"
Suuri viettelys alkoi. Kavalana vastasi hänelle hurskaaksi tekeytynyt viettelijä: