— "Ne epäilijät ovat arvottomia… Tytölle kelpaavat ne, eivät jumalille… Ne selittävät ikivarmuudella syvintä olemisen ohjelmaa, jota ei kukaan ihmisistä tunne…Vaan Oolavi on toki aivan toista: Hän ei koskaan kaada leilistänsä syvien ongelmoiden selitystä, ennen kun leilin täyttänytkään on… Vaan kumminkin on Oolavikin vielä jaloista, kaiken tiedon kysyjistä toki nuori sekä vasta-alkavainen… Semmoiseen juuri pystyy kuiskaus… jo on aika hänen luokseen rientää…"
Hän lähti… Suuri elämä alkoi laskeutua hämäränä sumuna Litvanselälle… Järven rantojen runouden, Martvan, onnen ratkaisu alkoi jo lähetä… Järven syvyydessä virittelivät hyvän ja pahan voimat viulujansa…
Kun elämänkoski vei jo venettä.
Kello löi puoli kahta yöllä… Yön sumut muuttuivat elämän hämäriksi, unet ihmiskohtaloiksi.
Taivaanrannan alta nousi kuun reuna valokannikkana. Se levitti punakirkkaan valonsa taivaalle, peittäen syys-öisen tähtikylvön, joka iti korkeudessa. Ihminen eli unessa. Salaiset voimat tekivät työtänsä hänessä.
Oolavi nukkui sikeintä untansa. Hänen vuoteensa vierellä seisoi taas rietas käärme, Harhaman elämä, vaanien uhriansa pahan voimien aseena. Turhaa oli toki ollut sen vaiva tähän asti. Jaloon sieluun ei pystynyt paha.
Mutta nyt oli jo pahan pisto sattunut: Oolavi näki unta Harhaman kirjasta. Hän näki unta epäilystä ja elämän salaisesta kysymyksestä, jonka hän oli unohtanut olevan siihen kirjaan kätkettynä…
Rietas käärme lirutteli inhottavaa pyrstöänsä lattialla. Se lipoi kieltänsä, joka riippui leuvalla verisenä…
Kuun valopallo oli jo noussut kokonaan taivaanrannan yläpuolelle. Se loisti siinä, kuin alustalle asetettu tulikoru. Oolavin uni jatkui… Käärmeen hengähdys loihti hänen eteensä huumaavia kuvia: Epäily muuttui jalokiveksi… Joskus taas availi se hänelle enkelinä ihanimpia syvyyksiä… Käärme hymyili… uni jatkui: Syvyyksien pohjalla kimaltelivat elämänongelmat armaissa, salaperäisissä elämänhämärissä… Ne kimaltelivat kuin ihanat helmet… Ne odottivat häntä poimijaksensa… Hän oli valmis… Hän halusi heittäytyä syvyyteen, kauniiseen elämän salaiseen hämärään, ottamaan siitä ihanan helmen…
Hyvän ja pahan voimat taistelivat… Rietas käärme iloitsi… Elämä kuvastui Oolaville yhä ja yhä kiehtovampana… Sen salaisuus veti kuin koski venettä… Hän hapuili jo käsin kaunista hämärää kiinni.