— "Jos Martva nyt ei kohta minuun suostu, niin hänen kohtalonsa sekä
Litvan osa on ratkaistu: se päättyy häviöön…"

Hän nousi mahtavana ja vannoi:

— "Armotta tuhosi Hän kaupunkini: Sodoman sekä kauniin Gomorrani…
Nyt hänellä on täällä vuorostansa Tuukkala Sodomana, Rannisto
Gomorrana… Ne tuhoan nyt minä vuorostani…"

Hän katsahti ympärillensä. Ihmishengen onni vierähti virtenä, nousi öisenä kauniina unena… Martva eli Litvan rantojen runona. Kiukustuen jatkoi silloin Perkele valaansa:

— "Jos Hän täältä 'Lootin' pelastaakin, ja vaikka vaimo miestään seuraisikin, niin tytär, Martva, nyt ei seuraa häntä… Hän tällä karilla on ijät kaiket kuvaistaan kaipaava kuin suolapatsas, kuten jo 'Litvan laulu' ennustaa…"

Rantalehdoista nousi "Litvan laulun" sävel… Sen kaiku heräsi
kallion koloista… Surullisena ennusti se ihmishengen kohtaloa…
Kaiku ja sävel sulivat yhdeksi suruksi… Kerskaten lausui silloin
Perkele:

— "Tuo laulu hämärine aatteinensa on minun tahdostani Litvaan tullut… Se avasi jo ensimäisen raon Martvaan ja myöskin hänen sulhaseensa: Se saattoi heidät ensin kyselemään, mikä on kuulun Litvan laulun henki… Sen johdosta voi minun Harhamani vapaammin heihin henkeäni kylvää…"

Ranta itki jo runonsa, ihmis-onnen lakastumista… Se tajusi suuren taistelun tulon… Elämän suuri hämäryys etsi jo itsellensä lymysijoja ihmis-onnen asuinmailta. Ylpeänä lopetti Perkele järkeilynsä:

— "Nyt täytyy joutua jo Tuukkalaan… Mies odottaa siellä vastausta hämäriin ihmishengen kysymyksiin, joita hän ei itse jaksa ymmärtää… Hän epäilee ja nuori epäilijä on harhaanjoutuneista kaikkein sokein. Hän umpimähkään, aivan sokeana epäilee päivänselvääkin ja uskoo valhetta sekä järjettömyyttäkin, varsinkin jos se epäilys on pelkkää semmoista pientä muotitavaraa, jommoista se on muoti-epäilijöille, jotka epäilevät mitään miettimättä, omaksi henkiseksi koruksensa, tai viisaudeksi, hengen peruukiksi, kun milloin hämmästyttävät seurapiiriänsä suurella henkisellä 'aarteellaan', jossa onkin kalju tekotukan alla…"

Hänen äänessänsä väreili suuri iva. Jumalien kylmillä eleillä lopetti hän: