— "Jokainen ihmishenki on ihmeen edessä suuri. Siksi vaanii sitä kiusaus aina. Kerran, Martva, seisot hyvän- ja pahantiedonpuun, tai -kirjan edessä. Muista silloin, miten hyvä ja kaunis on Luoja, sekä miten suuri onni ja rauha on Hänessä!… Lupaa nyt vielä kerran Hänelle, ettet luovu Hänestä koskaan, et usko kiusausta!… Uudista se lupauksesi oman itsesi vuoksi!… Lupaa se Hänelle polvillasi!"
He olivat laskeutuneet vanhaan uhrilehtoon… Uhrituli paloi siellä vielä… Kansa sanoi jäähyväisiä vanhoille runojumalillensa… Kaunis virsi hymisi… Runojumalat surivat… Suuri, elävä Jumala kirkastui heidän sijallensa.
Puiden välistä kohosi käärmeen pää… Taivaalta kuului enkelilaulu… Martvan mieli nousi maasta kuin ihanin uhrisavu… Hän laskeutui polvillensa ja uudisti suuren lupauksensa, vakuuttaen:
"Ma lupaan Sulle, Kaikkein Korkein:
en luotas luovu milloinkaan…
On eloni, kuin kukka kaunein,
Sun uhrikukkas ainiaan.
Ma sulle suuri Luoja lupaan:
en usko koskaan kiusaajaa.
Jos saapuisi se isän tupaan,
ei tiehensä hän mua saa."
Kauneimmat kanteleet soivat. Enkelien kuoro veisasi:
"Herra taivaan, häntä auta! Kiusaajaltaan hänet peitä! Täytä hauta, ettei suistu siihen Martva! Ällös eitä apuasi hältä, oi! Hälle aina mieleen muistu, että valan pitää voi!"
Laulu hymisi… Kauneus ja ihmis-onni oli kukassansa… Kauniin soiton vaijetessa lopetti Martva suuren lupauksensa vannoen kauniin valan:
"Mä kiitän Sua, suuri Luoja, kaikesta mitä mulle soit. Sa olet mulle ollut suoja… Sa kaiken onnen mulle loit… Siis kiitos, Herra taivaan, maan! En luotas luovu milloinkaan…"