— "Siellä uhraa pakana, joka Häntä jo kaipaa. Se kaunis kaipuu on kuin uniruno, jonka Hän on herättänyt nukkuvassa… Niin kauniisti Hän korjaa eksyneitä…"
— "Niin: ihmeen hyvä, suuri sekä kaunis on Jumala", — huudahti
Martva saattajallensa. Enkeli jatkoi hänelle:
— "Suurin, korkein runous ja iki-onni, rauha sekä kaikki on
Hänessä… Voitko siis milloinkaan langeta pois Hänestä?"
Pahan kruunu hohti taivaalla himmeästi… Se julisti suurta voimaa…
Pahan voittolauluja sepitettiin… Mutta varmana vakuutti Martva:
— "En milloinkaan voi luopua Hänestä… Hän on se kaunis harpunkieli, jossa minun elämäni on aina soiva kauniina säveleenä…"
Pahan kruunu kirkastui hiukan. Ylevänä selitti Gabriel:
— "Se on oikein. Sinä olet Martva, joka on hyvän osan valinnut…
Kun kerran tulee kiusaus, niin lausu sille niin kuin Jeesus muinoin:
Mene pois Saatana!"
Hyvän ja pahan kruunut himmensivät toisiansa… Niiden voittolaulut sointuivat vielä sekaisin. Varmana vakuutti Martva:
— "Niin lausun. Mutta eihän toki mikään kiusaus voi tulla minun, mullan lapsen luo… Enhän minä ole suuri Jeesus… Ken viitsisikään minulle pahaa tehdä!… En ole myös kellekään mitään pahaa tehnyt. Kuka raaskisi siis minua viekoitella pois Jumalasta!"
Uhritulet punasivat uhrilehdon… Taivaalla häämöittivät hyvän ja pahan sotavoimat… Ihmishenki joi rauhanmaljaansa tyhjäksi… Surullisena selitti Gabriel: