Yhtenä suurena runona kulki Jumalan suuri työ. Martva näki sen ja huudahti ihastuneena:
— "Ai, miten suuri on Hänen hyvyytensä!… Hän antaa kukkaiselle kauniit värit… Hän hoitaa kevättä ja vaalii kesää… Talven ajaksi hän vie kesän lämpimään vuoteeseen nukkumaan… Keväällä hän sen taas herättää lähteiden lorinalla ja käkien kukunnalla… Ja järven rantaan Hän kasvattaa kauniit veden kukat kalojen iloksi… Hän on runollinen ja hyvä…"
Suuri Jumalan johto kulki jo kauniina virtenä. Sitä virttä veisasi kansojen elämä ja vaellus… Sitä osottaen selitti Gabriel saatettavallensa:
— "Tuolla näet miten lempeästi ja kauniisti Hän johtaa langenneet taas luoksensa… Tuolla näet kansan, joka vaeltaa pimeydessä ja eksyy, unohtaa Hänet… Luonnon suuruudella herättää Hän siinä taas aavistuksen, ettei se toki ole orpokansa, eläinkarja, joka elää ainoastaan syödäksensä ja kuollaksensa… Tarkasta miten ihanasti Hän sille valkenee kuin aamurusko!…"
Kaikkeuden ihanin runokukka puhkesi: Kaunis jumala kajastus levisi pimeydessä vaeltavan kansan yli… Toiset runokukat, uhritulet, olivat vielä nupussansa… Nuppuna uinuivat vielä ylistyslaulutkin Hänelle… Mutta ne nuput olivat ihania.
— "Ai, miten kaunista!" — huudahti Martva. Enkeli selitti hänelle edelleen:
— "Nyt etsii kansa jo Häntä. Se etsii kauniisti ikävöiden… Noin suurta runoutta on Luojan kaipuu. Nyt näet, tuolla palaa uhrituli jo tuntemattomalle Jumalalle…"
Lehdon punaisina tulikukkina paloivat kauniit uhritulet… Ne hohtivat metsän koristuksina… Käet kukkuivat, linnut lauloivat. Ihastuneena huudahti Martva:
— "Miten kauneilla tulikukilla on Hän metsän sirotellut!"
Ylevänä jatkoi Gabriel hänelle: