Hetken kuluttua alkoi Anna Pawlowna puhua äkkiä hieman painuksiin menneellä äänellä:
— "Mon Dieu! [Herra Isä!]… Siitähän on puoli vuotta, kun taas hävisitte. Olen sillä ajalla saanut Teiltä kaiken kaikkiaan yhden kirjeen, jossa ilmoititte aikovanne kirjoittaa jonkun kirjan. Mutta kirjeessänne ette edes ilmoittanut osotettanne, joten en voinut vastata."
— "Silloin" — tarttui Harhama — "on tullut erehdys, jonka pyydän nyt anteeksi. Osotteeni on jäänyt epähuomiossa pois. Mainitsemaanne julkaisua valmistaessa unohtui hyvin usein kaikki muu."
Anna Pawlowna otti pienen käsityönsä ja puheli työhönsä katsoen:
— "Minä taas — anteeksi epäluuloni — luulin, että epäkohtelias peittäytymisenne johtuu tavallisesta venäläisvihasta."
Harhama kävi miettiväksi. Hän oli viime aikoina aivan kaivannut näitä kahta ihmistä, joita hän piti ystävinänsä vieläkin. Häntä olivat aina houkutelleet Venäjän suuret lakeudet, joissa oli ajatuksille ja katseille tilaa ja joissa taivaanrannan siniviiva hupeni näkyvistä kun poiskiitävä kaunis unelma. Siellä olivat ne ainoat ihmiset, joiden äänessä hän vielä luuli kuulevansa ystävän ääntä, eikä ollut siellä ketään, joille hän olisi ollut katkera edes entisinä katkeruutensakaan hetkinä. Kotimaassansa hän oli alkanut tuntea olevansa täysi muukalainen. Siellä oli hänen mielensä väärä katkeruus kerran kääntynyt kaikkia kohtaan. Tohtori Nordman, joka oli häntä tukenut, silloin kun hänet vankeudesta päästyään karkotettiin kaikkialta, oli viime aikoina ainoa, jota hän uskalsi lähestyä, mutta hänenkin edessänsä värisi hänen epäluuloinen sielunsa kuin lapsi, kun se vapisten odottelee peljätyn aaveen tuloa. Kun hän oli kirjansa julkaissut ja väsyneet ajatukset jäivät hetkeksi työttömiksi, tunsi hän olevansa isänmaassansa niin yksin kuin haudasta noussut aave, joka kulkee kisakentän halki, missä väki karkeloi, mielet hääilona, elämä kukkana edessä. Viulut soivat, tytöt tanssivat, mutta kaikki vaikeneisi ja väistyisi, jos tietäisivät hänen, haudasta nousseen haamun kulkevan heidän lomitseen, huono elämä kalman kylmänä hajuna hartioilla.
Semmoisina hetkinä hän kaipasi Venäjää ja kärsi, kun tiesi olevansa ennenkaikkea suomalaisen kansallisuuden Kain, sen häpeä ja siksi muukalainen Suomessa. Hän tunsi kulkevansa siellä tulisella poltin-oralla lyöty leima otsassa, itikka ainoana ystävänä, sekin ainoastaan siksi, kunnes on saanut hänestä mahansatäyden. Terveinä hetkinänsä hän taas väärin kuvitteli, että siihen äärimäiseen pelkoon muka olisi syynä hänen luonteensa ääretön herkkyys, joka oli häntä vaivannut sylilapsesta lähtien. Jo silloin koski viattominkin iva häneen niin, että hän kerrankin sitä paeten kätkeytyi paremman piilon puutteessa piirongin laatikkoon, sulki sen jotenkin ja, hisahdusta päästämättä, pysytteli siellä koko päivän, kunnes hätäytyneet etsijät hänet sattumalta löysivät. Kun hän siitä luonteensa piirteestä etsi nyt selitystä epäluuloillensa, ei se — luonnollisesti — ollut muuta kuin hänessä piilevän alhaisen taipumuksen ilmaus selittää itsensä syyttömäksi, jopa marttyyriksi.
Kaikki ne ajatukset kävivät nyt mieleen nopeina. Ja niin halpa ja alhainen kuin hän olikin, ystävyyttä hän ei voinut koskaan unohtaa. Se ehkä riippui hänen koiramaisesta luonteestansa, joka liehakoitsee ystäväänsä. Samaten hän aina värisi jalouden edessä, niinkuin ainakin olento, joka vaistomaisesti tuntee ja tunnustaa alemmuutensa ylevän edessä, kuten koira isäntänsä edessä. Niinpä nytkin: Ajatellen ja muistellen venäläisten hänelle osottamaa jaloutta hän vastasi hitaalla äänellä Anna Pawlownalle:
— "Jos sen sanojana ette olisi Te, niin minä loukkautuisin. Jos tämän-hetkisen ajatukseni sanon rehellisesti, niin minä olen pikemmin venäläinen kuin suomalainen, sillä kaikki hyvät muistot vetävät tänne ja täällä ei minua kenenkään tarvitse omanaan hävetä, kuten suomalaisten täytyy. Mutta siinä on jotain selittämätöntä, siinä isänmaantunteessa, niin että siitä vain ei pääse kaikin ajoin irti. Te ymmärrätte runoutta… Muistan kuinka kerran sanoitte, että yksinäisessä ruiskukassa on runoutta enemmän kun räikeän värisissä, rehentelevissä ruusuissa… Minä sanon sentähden sattuvan esimerkin isänmaantunteesta: Pienenä lapsena minä löin varpaani sormenpään kokoiseen kivennastaan, uimatiellä juostessani. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun nyt pari päivää kuljin samaa tietä, minä vaistomaisesti varoin sitä kiveä, kun tulin sille kohdalle, ja silloin se kivi tuntui minusta kultavuoren arvoiselta… Semmoisesta kivennastasta ei ihminen pääse irti!"
Portaikolle tuulahti hellä tuuli. Jokainen muisti omat lapsipolkunsa. Isänmaan hellät kielet soivat, sen kauniit lampisilmät hymyilivät salojen keskellä kyynelissä. Kuikka hautoi rantamättäällä ja sirkka aherteli ruohon juurella. Puro tanssi, päivä paistoi. Tuttu koivu puhkoi lehtisilmikoitansa ja vanha tuuliviiri hymyili katolla. Oli kuin olisi tullut sisälle pieni kaunis lapsi, kaikkien yhteinen lemmikki. Se oli tullut, hymyili armaasti, kainosteli, rypisteli pikkupuseroansa, sormi sievässä suussa, kasvojen koristeena sievä kihara.