— "Minä tunsin jo äänestä… No vihdoinkin! Bienvenu."
[Tervetuloa.]
Mutta Harhama ei tarttunut ojennettuun käteen, vaan kumarsi syvään ja lausui:
— "Anteeksi!… En ole kelvollinen…"
Ja kumartaen munkki Pietarille jatkoi hän:
— "Ja Tekin, isä Pietari, anteeksi! En ole edessänne edes syntinen vaimo tai tuhlaajapoika!"
Munkki Pietari siunasi hänet kaukaa ristinmerkillä lausuen:
— "Jumala siunatkoon tulosi! — Toistemme edessä me ihmiset olemme samoja. Ainoastaan Jumalan edessä me olemme sitä, mitä todellisuudessa olemme."
Syntyi hetkisen kestävä jonkunlainen hämi, ikäänkuin ei tiedettäisi mistä alkaa puhelu. Anna Pawlowna vetäisi raukeasti pienen tuolin rinnallensa ja sitä osottaen lausui hiljaa Harhamalle:
— "Istukaa tänne rinnalleni!"
Harhama istahti. Äskeinen äänettömyys jatkui. Kaikki kolme katsahtivat toinen toiseensa. Niissä katseissa oli jotain, jonka jokainen ymmärsi ja samalla oli niissä jotain epäselvää, kysyvää ja selittämätöntä. Harhamasta näytti kaikki toiselta kuin ennen: Molempien ystävien kasvonpiirteet näyttivät hienontuneilta, jalostuneilta, hieman laihtuneilta, heidän katseissansa oli hän näkevinänsä jotain syvää ja surullista ja kummankin silmäkulmissa huomasi hän pari hienoa ryppyä, joita hän ei ennen muistanut huomanneensa. Hän masentui. Mieli musteni. Hän tiesi, että ystäviensä surunilmeet olivat johtuneet säälistä häntä kohtaan, sillä kirkosta lähdettyänsä oli hän kertonut heille elämänsä lian: varkautensa, vankeutensa, väkivallantekonsa, kiristyksensä, ilmiantonsa ja kaiken muun. Ja hän oli kaiken kertonut miltei jo oikeilla väreillä, niillä, joilla tiesi maailman niitä katselevan, sillä vihdoinkin oli hän alkanut käsittää, että hän itse on itsensäkin edessä jäävi tuomitsemaan omassa asiassansa ja maailman tuomio on ainoa oikea ja puolueeton, sen silmät näkevät asian oikeassa valossa.