— "Kuinka Te ette ole kirjailija, kun olette julkaissut kirjan?" — tarttui Anna Pawlowna, syventyen vain puoleksi työhönsä, salataksensa sillä mielenkiintonsa.
— "En ole kirjoittanut romaania, en novellia, en runoa. Olen kirjoittanut" — hän tapaili sopivaa sanaa — "'painettavaa'… tai korkeintaan 'luettavaa'… tai ehkä oikeuden väärennetyn 'pöytäkirjan'… omasta elämästäni olen kirjoittanut ja se ei ole romaani eikä runo", — selitteli Harhama. Hän koetti olla sanoissansa rehellinen, sillä hän oli alkanut tuntea, että jokainen rehellinen sana vyörytti hänen hartioiltansa pois myllynkiviä.
Anna Pawlowna tapaili jotain ajatuksen päätä, mutta ei jaksanut saada kiinni mitään selvää. Ilmoitus, että Harhama oli kirjoittanut omasta elämästänsä, oli hänelle yllätys. Hän pelkäsi jotain aavistamatonta. Oli kuin olisi hän istunut huoneessa, jossa on äsken ollut kuolleen ruumis, ja hän pelkäisi sen haamua samalla käsittäen ettei sitä ole. Avuttomana katsahti hän munkki Pietariin, jonka surunvoittoisesta katseesta levisi joku vanhurskauden hohde ja rauha. Hän näytti pyhimykseltä, joka katselee hirmumyrskyäkin tyynenä.
— "Something is rotten in the state of Denmark [Jotain mädännyttä on Tanskan valtiossa] tekisi mieleni sanoa", — huokasi Anna Pawlowna lopuksi. Harhama kiirehti oikaisemaan:
— "Ei ainoastaan 'something' [jotain], vaan all is rotten."
[Kaikki on mädännyttä.]
Palvelija toi teen. Tyhjentäen sille pöytää selitteli Anna Pawlowna:
— "Isä Pietarin tulon johdosta juomme tänään five o'clock tea'n
[Kello viiden teen] kello yksi."
Munkki Pietari käänsi puheen hetkeksi muihin asioihin, kysellen aluksi Harhaman vointia. Mutta se ei onnistunut pitkäksi aikaa. Anna Pawlownan sielussa kummitteli edelleenkin haamu, ilmestyen häilähtelevänä varjona. Kesken puheen pyysi hän kuin ohi mennen heikolla äänellä:
— "Ettekö tahdo lukea meille jotain kirjastanne?… Joku kappale sieltä täältä."
Epäröiden, mitään vastaamatta nouti Harhama hetken kuluttua kirjansa. Ja kun hänen piti alkaa, muistuivat hänen mieleensä ne menneet päivät, jolloin hän oli Anna Pawlownan kanssa joskus lukenut maailman kirjallisuuden merkkiteoksia ja niistä keskustellut. Ne muistot ilmestyivät nyt surullisina, kelmeinä, kuin syksyn värjäämän metsän tunnelma, kun sinne sattuu poikkeamaan ja mieleen muistuvat kesäiset päivät, jolloin päivänpaiste riippui harsoina puiden lehtevillä oksilla, lämpö herkutteli kuusen ja koivun tuoksujen ääressä, sirkka sirisi, lintu lauloi riemusta ja kaikki nautti hedelmöittymisestänsä.