Anna Pawlownalta solahti käsityö helmaan ja hän imeytyi kaikella ajatuksellaan Harhamaan, kun tämä alkoi kääntää muutamia kohtia kirjastansa. Siinä oli hyvin paljon samaa, kuin mitä tämän kirjan ensimäisessä osassa, muun muassa pari kolme kuvausta Perkeleen tarustosta, samantapaisina kuin ne ovat otetut "Harhaman" ensimäiseen osaan. Lisäksi kuvauksia Harhaman riettaasta elämästä Hiiden myllyssä. Kirja oli kelvoton, kuten kaikki muukin, mitä hän oli yrittänyt ulkopuolella varsinaista teostansa. Kirouksensa muistaen oli hän karttanut kaikkia muotoja y.m. minkä perusteella hänen kirjoituksensa voitaisiin korottaa kaunokirjalliseksi ja hänet siten nostaa kirjailijoiden joukkoon, niiden häpeäksi. Samalla oli siihen vaikuttanut vaistomainen, sairaloinen "Dichterlein"-nimen häpeily. Hän oli jo käsittänyt, ettei hänestä voinut Dantea tulla.
Mutta kun hän ei tuntenut estetiikkaa eikä kaunokirjallisuutta, oli siitä kirjallisten muotojen kantelemisesta se seuraus, että hän ymmärtämättömyydessänsä olikin tietämättänsä tullut käyttäneeksi sekaisin kaikkia kaunokirjallisia muotoja, symbolismia, romantiikkaa ja kaikkia muita -ismejä ja -tiikkoja, joten kirjallisuuden ja estetiikan tuntijalle oli helppo asia lukea hänet kuuluvaksi mihin kirjallisuuden suuntaan hyvänsä, vieläpä tehdä hänestä suunnan täysverinen edustaja. Ja kaikki ne suunnat oli hän vienyt semmoiseen järjettömyyteen, käyttänyt niitä semmoisella kielteisellä tuloksella, että se milteipä teki koko suunnat toisillekin kirjailijoille kauhistukseksi.
Lisäksi oli kirjan kieli kelvottominta suomea. Estääkseen vieraiden kielien unohtumista, oli hän aivan sairaloisesti karttanut suomalaista kirjallisuutta, käyttäen yksinomaan vieraskielistä ja siitäkin lukien ainoastaan tieteellistä kirjallisuutta, sekä kaunokirjallisuudesta ainoastaan jonkun kaikista kuuluisimman. Oman maansa lahjakkaista kirjailijoista ja kielenkäyttäjistä ei hän ollut lukenut ainoatakaan ja luonnollisena seurauksena siitä oli se, ettei hänellä ollut kieliaistia, "suomenkielen korvaa". Joka lauseessa oli kielellistä mauttomuutta, kuten hänen nimessänsäkin. Entisestä leimuavasta mielikuvituksesta oli jäljellä ainoastaan rippeet, nekin niin vähäiset, ettei ainoakaan kirjailija, jolla ei ole enempää, olisi kynään tarttunut. Ja niitä rippeitäkin käytti hän kömpelösti aistittomasti. Kirjan yleisenä tyyli-piirteenä oli suhteeton kömpelyys, tyylin suunnaton mauttomuus ja elottomuus, joita vikoja hän oli — silminnähtävästi tahallaan — koettanut peittää semmoisten suurten ajatusten riekaleilla, joista hänellä itsellänsä ei ollut mitään elävää tietoa. Hänen kirjansa oli tyyli-, kieli- y.m. -harhama. Se oli, kuten koko hänen elämänsä, jonkunlainen Humbert-kaappi, jossa jotkut luulivat olevan aarteen kätkettynä, mutta josta syvällinen tutkijasielu löysi ainoastaan housunnapin.
Kun hän oli jonkun matkaa lukenut, keskeytti hänet Anna Pawlowna osottaakseen kirjan törkeitä vikoja huomauttaen:
— "Tehän olette nyt koonnut kirjaanne kaikki ne viat, joista Te aikoinaan muita kirjailijoita ivailitte…"
Harhama tunsi taas olevansa romaanisankari, muisti kirouksensa, loukkautui ja lausui:
— "Jos minun kirjoituksissani on koskaan rahtuakaan 'romaania', niin on se sille viaksi luettava, samoin kuin saappaalle luetaan viaksi se, että se muistuttaakaan Venuksen ihanaa kuvaa… Eihän saapasta voida moittia siitä, että se ei ole hyvästi tehty hattu…"
— "Nyt Te taas loukkaannuitte," — kiirehti Anna Pawlowna lisäten: "Mutta oletteko Te ajatellut, että kirjoititte muita, ettekä itseänne varten? Ja jos sen myönnätte, niin onko Teillä oikeus ostatuttaa ihmisillä kirjaa, jossa esimerkiksi onkin vain pari lausetta, mutta ne toistettu tuhat kertaa?"
Hän syventyi työhönsä katsomaan ja lisäsi sitä tehdessänsä:
— "Teidän pitäisi olla kiitollinen niille, jotka vikojanne huomauttavat. Niitä ihminen tuskin koskaan itse löytää, sillä niin sanottu nero on ainoa, jonka ihminen itse itsessänsä huomaa, ja senkin ainoastaan se ihminen, joka ei nero ole…"