Harhama ajatteli hetken, etsien sanoja vastaukseksi. Kirjaansa selvitellen jupisi hän lopuksi:
— "En minä ketään pakota kirjojani ostamaan enkä lukemaan. Miksi ette minulle silloin myönnä oikeutta kirjoittaa mitä tahdon…"
— "Taas hullu päähänpisto!" — lausui Anna Pawlowna hätä-hätää kuultavasti ja huoaten. Harhama huomasi sen ja hänen sielussansa välähti ajatus, että hän on hullu. Siihen hänessä oli ihmisten viimeaikaisista huomautteluista valmistunutta maaperää.
Hän alkoi salaman nopeasti laskea tekojansa, huomasi niissä mielipuolen töitä ja laski, että hulluus on hänessä perinnöllistä. Hän oli usein tarkastellut sukuansa ja uskoi löytäneensä siinä hulluutensa selvät lähteet. Isä oli ollut hyvin kummallinen ja oli häntä pidetty hulluna. Iso-isä ei suostunut ilmaisemaan suurta raha-aarrettansa, vaikka itse oli jo puutteeseen vajonnut. Eräs mies-sukulainen oli ollut hermosairas. Joku naissukulainen oli koppihullu. Luonteen omituisuudet olivat yleisiä. Viime vuosina oli suvussa ilmennyt uskonnollista hartautta, jopa kiihkoakin. Sairaloiset unennäöt olivat tavallisia. Eräs täti oli kerran hänelle kirjoittanut nähneensä hänet unissa, onnettomuuteen vajoamassa. Ja todellakin oli hän juuri samana päivänä kietoutunut ikävään asiaan, josta hän ainoastaan vaivoin pelastui. Ja aivan äsken, kolme päivää sitten, oli hän laivamatkalle varustautuessaan nähnyt unen, että tätinsä kutsui häntä erääseen hotelliin. Oudostuneena meni hän, seuraavana päivänä, osotettuun paikkaan ja todellakin tapasi siellä tätinsä, joka kertoi juuri samana yönä unessa nähneensä hänet menemässä erääseen laivaan, pyytäneensä kääntymään ja tulemaan häntä tapaamaan, sekä sitten rukoilleensa Jumalaa tuomaan hänet luoksensa. Lisäksi kertoi tämä täti näkevänsä unia lapsensa elämästä taivaassa, ja taivaan kauneista pihamaista. Hän muisti entisiä unennäköjänsä, joita hän salasi ja häpeili.
Iso-isän veli oli ollut kuusikymmenvuotias kuollessansa, eikä vielä kertaakaan käynyt likimmässä naapuritalossa, ei poistunut kotipihasta askeltakaan. Kaiken sen luuli hän olevan hänessä ilmenevän perinnöllisen hulluuden ilmiötä ja sitä uskoa vahvisti jälleen Anna Pawlownan huudahdus. Tämä jatkoi:
— "Ja lisäksi: Teidänkin maassanne on, luultavasti kait, kuuluisia, lahjakkaita kirjailijoita, jotka ovat tehneet työtä kehittääksensä kansanne kielikorvaa ja esteettistä makua… Oletteko Te silloin oikeutettu astumaan heidän työnsä tulosta turmelemaan?"
Harhama ei vastannut. Hän väänteli kylmeneviä käsiänsä hermostuneesti ja tunsi kasvoihinsa ilmestyvän katkeruuden väreen. Munkki Pietari katseli Harhamaa, näki hänen sisäiset ajatuksensa ja lausui lempeästi:
— "Veli Harhama! Sinä erehdyt. Ei yksikään lintu ole oikeutettu laulamaan muuta säveltä kuin sen, mikä on oikea ja minkä Jumala on säätänyt, Jokaisesta sanasta, minkä puhut, olet sinä kerran tiliä tekevä."
Portaikon tyyneessä katveessa tuntui leijailevan joku selittämätön ihanuus, kuten kirkossa, kun urut ovat lakanneet soimasta, hieno hyminä kiertelee vielä holveissa ja kirkkoväki kumartuu rukoukseen, odottaen hurskaan papin julistamaa siunausta ja lupausta syntien anteeksi-annosta. Harhamasta tuntui kuin olisi hän pitkällisen poudan kuluttua äkkiä päässyt lämpimän sateen virkistävään valeeseen. Hän istui jonkun aikaa ääneti ja antoi munkki Pietarin sanojen lauhduttaa palohaavojansa.
Mutta sitten muistuivat hänen mieleensä taas pohjolaisnoidan ennustus valkeista linnuista. Hän uskoi, että kaikki kääntyy hänelle päinvastaiseksi: valkeat linnut muuttuvat mustiksi korpeiksi, ja itseksensä hän ajatteli: