— "Minä en koskaan kirjoitakaan mitään romaania ja kumminkin jo lentelevät mustat linnut."
Anna Pawlowna nypisteli sormiansa hermostuneena. Poskille oli kohonnut kuumemainen hehku ja hän lausui huoaten:
— "At every word a reputation dies." [Jokainen sana "tappaa" hyvän maineen.]
Harhaman mielenkatkeruus yltyi. Hän luuli täyttäneensä velvollisuutensa, kun oli elämänsä lian vetänyt julkisuuteen, ja nyt hänestä tuntui kuin olisi siitä sama seuraus, kuin siitä, että hän sylilapsena oli ilmottanut isällensä katkaisseensa veitsen kärjen, joutuen siitä pahoinpideltäväksi. Hän oli sitä jo aavistanut, sillä isänsä pahoinpitelystä lähtien oli hänessä aina kytenyt siihen aavistukseen johtava epäluulo. Siksipä oli hän julkaistuansa kirjansa alkanut paeta kaikkea, joka siitä hänelle muistuttaisi: karttaa sanomalehtiä ja muita. Siitä huolimatta oli hänelle väkisinkin tietoja toimitettu. Ja vaikka hänen mielikuvituksensa olikin rampa, voi se sairaloisuuden puuskien sattuessa vielä joskus leimahtaa salamannopeaksi tapauksien väritauluksi. Niinpä hän nytkin silmänräpäyksessä muisti ja näki edessänsä lihallistuneina kaikki kirjansa julkaisusta johtuneet tapaukset: Toimittaja Arjanne oli hänelle jalomielisesti, käsinkirjoitetuilla lisäyksillä ja vigneteillä varustettuna lähettänyt hienoa arvosteluansa useampiakin kappaleita ja eräs tuttava oli juuri päivää ennen kirjoittanut hänelle:
"Kerrotaan sinun kirjoittaneen kirjan 'Varotushuuto'. Tekosi ei ole ollut harkittu ja on tuottanut kärsimyksiä syyttömille. Paria henkilöä on ollut pakko herjata sen luuloteltuina avustajina. Lisäksi on eräs tunnettu arvostelija — ijäkäs ja syvämietteinen estetiikan professori Rosendahl samaisen kirjasi johdosta ollut pakotettu nerokkaassa arvostelussaan pahasti pitelemään m.m. erästä rahalaitosta, arvostellen sen sivistystä (vaikka se todistettavasti on pidellyt kirjailijoiden käsikirjoituksia sadasti ankarammin kuin sinä — ikävä kyllä — omaasi), muutamaa osakeyhtiötä ja — mikä ikävää — muuatta vanhaa arvokasta senaattoria, joka on suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tehnyt enemmän kuin sata sinunlaistasi kirjailija-humpuukimestaria. — Etkö tahdo ilmoittaa, että sinä olet syyllinen kirjaasi, eivätkä muut? Ikävä, että sinäkin puolestasi olet taas osottanut meidän suomalaisten luonteen alhaisuutta: olet kirjoittanut kirjan, josta monia syyttömiä vanhuksiakin on ollut pakko pahoin kohdella. Jos olisit ottanut huomioon, että jo hellenien jalo kauneus-aisti asetti kauneuden ja koko estetiikan ensi vaatimukseksi harmaiden hiuksien ja suoritetun elämäntyön kunnioittamisen ja toisten häpäisemisen karttamisen — eihän runoiltu Alkibiadeskaan häväissyt muuta kuin koiranhäntiä — niin et varmaankaan olisi ottanut käteesi kynää, jolla olet nyt saattanut syyttömille häpeää. Olisi sinun pitänyt myös muistaa, että meidän halveksimamme juutalaisetkin pitivät vanhuuden kunnioitusta estetiikan kauneuden ja jalouden ensi vaatimuksena, kuten huomaat Jeesuksestakin Hänen ollessaan kaksitoistavuotiaana temppelissä, jossa Hän, joka oli Jumala, nöyränä kuunteli vanhoja ja kyseli heiltä.
"Kirjasi on myös huomattu niin epäsiveelliseksi, että vapaamielisetkin arvostelijat ovat olleet pakotetut vaatimaan kirkonkuri-toimenpiteitä. Korjaa nyt asia. Samalla voisit korjata väärinkäytökset, joihin päivänselvästi olet tehnyt itsesi syypääksi arvostelijoita kohtaan. Vieläpä ovat rumat tekosi menneet sitäkin pitemmälle: Olet itse — kuten esteetikko Silvander on julkisuudessakin jo ilmottanut — likaisine sorminesi kirjoittanut eräät arvostelut sanomalehteen. Se on jo meidän suomalaisten tunnetun 'jalomielisyyden' huippu, jota olet velvollinen julkisuudessa anteeksipyytämään. En näet usko, että voit syyttömyytesi toteen näyttää. Herra Silvanderin luonteenjalous ja nimi on jo takeena siitä, sillä hän ei olisi tehnyt niin raskaita syytöksiä, jollei hänellä olisi ollut selvät todistukset asiasta. Vähäinen rikos ei ole sekään, että pilatessasi yleisön kirjallisen maun, samalla joudut niiden häpeäksi. Huomannet kai itsekin jo, että sinun oikea kätesi onkin 'väärä' käsi. Ja jos et voi sitä pois hakata, voinet sen ainakin kiinni sitoa. Ainoa valopuoli mielestäni on se, että arvostelijat ovat ottaneet arvostellakseen siveellisyytesi. Kirjasi on siten aiheuttanut ensi askeleen parantajien oman terveydentilan tutkimiseen ja siitä on jo pakko astua itsearvosteluun, jonka sinä olet unohtanut. Kiittävistä arvosteluista en puhu, sillä niitä pitänet itsekin ivana. Yleensä ovat arvostelijat, jotka ovat ilmottaneet edustavansa ainoastaan korkeaa eli n.s. kylmää järkeä eikä puolueellisuutta ja ymmärtämättömyyttä, tuominneet kirjasi sen linotypillisiä virheitä myöten. Puhutaan myös, että olet saattanut kiusalliseen asemaan kirjailijamme. Kukaan heistä ei näet hienoussyistä voi nousta tuomaan julki, että sinä pilaat heidän luomansa esteettisen maun. Semmoista tekoa näet voisivat ei-kultuuri-ihmiset pitää heidän oman tavaransa suosituksena sinun mallikirjaksesi ja muille luettavaksi.
"Mutta pahin on vielä jälellä. Herra Rosendahl on tosiasioilla osottanut, että kirjasi on alhainen petos, nuotta, jolla olet vetänyt onnistuneen apajan kirkollismielisten kannatusta. Istut siis taas syytettyjen penkillä syytettynä vieläkin törkeämmästä rikoksesta kuin varkaus. Muut herra Rosendahlin y.m. esteetikkojen todistamat syytökset jääkööt mainitsematta, koska niitä ajatellessa muste jo hyytyy kynässä säälistä sinua kohtaan."
Kaikki nämä muistot välähtivät Harhamalle nyt mustana salamana. Kirjansa kirjoitettuaan oli hän ollut äärimäisyyteen asti väsynyt, tylsistynyt, eikä siis ollut jaksanut panna tuskin mitään huomiota niihin arvosteluihin, joita hänelle oli ystävällisesti toimitettu. Hän oli niitä lukiessansa, väsyneenä ollen, ollut aivan samassa mielentilassa kuin vaatimaton, nöyrä talonpoikaisnainen, joka välinpitämättömästi pyyhkii pöydältä pois työnsä tomuja, leivinjauhoja tai semmoisia. Mutta nyt, kun ne tuntuivat uusiutuvan Anna Pawlownan ja munkki Pietarin lausumina, niiden, joita hän rajattomasti, sairaloisesti kunnioitti, alkoivat ne jäytää hänen sieluansa kuin kirvelevä syöpä. Lisäksi tuli se hänen elämänsä onnettomuus, että hän ei ollut syvällinen tutkija, joka voi löytää ehdottoman, absolutisen totuuden, vaan oli hän ehdoton epäilijä, joka jokaikisessä asiassa etsi myös vastakohdan, vieläpä aivan äärimäisen. Siksipä hänen kirjansa kuvauksissakin esiintyivät vastakohdat mitä jyrkimpinä, ristiriitaisimpina. Se äärimäisten vastakohtien etsiminen oli hänen epäilynsä tulos, hänen narrimaisen totuuden etsimisensä surullinen hedelmä. Se vaikutti, ettei hän ollut ainoankaan tekonsa oikeudesta vakuutettu, vaan epäili sitä ja epäröi ja kadotti siten näkyvistänsä oikean ja väärän rajan, sulatti ne tavallaan samaksi.
Niinpä hän nyt, kun kuuli munkki Pietarin ja Anna Pawlownan puheet, alkoi epäillä tekonsa oikeutta, koettaen kumminkin sitä puolustaa. Hänen mielensä katkeruus puhkesi sanoiksi:
— "Minulta voi jokainen vaatia tiliä siitä mitä minä sanon, mutta ei siitä miten minä sanon. Se muru minulle toki täytyy elämästä jättää, että itse saan valita tavan ja kieltäytyä kirjailija-arvonimestä."