Ja ikäänkuin ponnistautuaksensa pois hirmupaineen alta, oikaisi hän itsensä, näki valkeat lintunsa, heittäytyi nojatuolin selkämää vasten huolettoman näköisenä, rentona, ja nauroi hermostuneesti, katkeran ilkkuvasti ja pitkään.
— "Mille Te nauratte?" kysyi Anna Pawlowna hämmästyneenä.
— "Noille mustille, 'valkeille linnuille', joilla on kirous seppeleenä nokassa… Noille, joita on avaruus täynnä… Hah… hah… hah… hah", — vastasi Harhama osottaen avaruutta.
Anna Pawlowna sävähti marmorivalkeaksi. Munkki Pietari teki ristinmerkin ja molempien hätääntyneistä katseista luki Harhama sanan:
— "Hullu?"
Hän purskahti itkunsekaiseen, katkeraan nauruun, ja nauroi, että portaikko helisi.
MARTVA
Kun tyttö lupasi Luojassa pysyä.
Taivaan rauha ja maan ihanuus ylistivät Jumalan kaikkivaltaa ja hyvyyttä, kaikkeus Hänen suuruuttansa. Järvenselkä helisi soutajan laulusta yhtenä vesirunona. Nurmi nosti kukkaa, metsä oli lihava puunmehusta, rantalumpeikossa sikisi ja varttui vedenvilja, ja koko luonnon kauneuden päällä helisi lintujen kirkas, heleä laulupilvi, riippuen ilmassa kuin sävelharso.
Vedenhengessä, niemekkeellä lymyili Litvan pieni puukirkko metsänsilmässä, vanhan koivikon sisällä. Se koreili siinä kuivana metsäkukkana, pujotellen ristiänsä puiden latvojen lomitse, tuskin ylemmä niitä. Katolla viherti siellä täällä pehmeä sammal. Suurehkot ikkunat kimaltelivat auringon heijasteesta surullisina, mutta kirkkaina, kuin huikaisisi se valo niitä, kuten puolipäivän paahde silmiä. Räystäs riippui, risti kohosi runona. Seinällä riippui koivun varjo repaleena ja oven ränsistynyt pihtipielilauta ja rappusen lahonnut hirsi kertoivat vanhaa, kaunista runotarua, julistaen häviön ja kuoleman suuruutta kuin harmaat hapset.