Kuin haamu ajaa yöllä
vavisten harhaa yö.
Hän itse käärmevyöllä
hevostaan hurjaa lyö."
Laulu loppui, taru oli kerrottu… Lehtivaara keräili kaiunrippeet koloihinsa ja tyttönen lähti tuohkosinensa nousemaan polkua myöten mäelle… Mutta Martva ei nyt tajunnut mitä herkkä mieli läikähteli. Hän sitaisi kiharan korvalliselta tukkalaitteeseen takaisin. Aironlapa painui hiljaa veteen. Pieni aalto pulahti sen ottamasta ja vene liikahti hiljaa eteenpäin. Venerantaan oli enää airon-ote. Oolavi melasi voimakkaan vedon ja vene suhahti rantahietikkoon. Oolavi nousi, otti Martvaa, Litvan laulua, käsin kainaloista ja nosti hänet kuin lapsen rannan ruohikolle.
— "Kiitos, Oolavi!" — nyökäytti Martva, ja sillä aikaa kun Oolavi veti veneen teloillensa, taittoi hän kaksi kukkaista, sitoi ne ruoholla ja ojentaen ne Oolaville, lausui:
— "Onnenkukistasi!"
— "Onniko onnenkukista?" — tarttui Oolavi puheeseen.
Nuori tyttö nyökkäsi hänelle myöntävästi, katsoi hänen silmiinsä avoimin silmin ja lausui:
— "Mennään nyt kotiin!"
Ja kuten sisar ja veli alkoivat he nousta rantavaaran rinnettä, puiden alitse kiertelevää polkua myöten. Mäen päällä oli veräjä. Nopeasti hyppäsi Oolavi sen yli, ja kun Martva oli ehtinyt nousta veräjän selälle, sieppasi hän hänet syliinsä, nosti maahan kuin pienen tyttösen ja huolettomina lähtivät he astumaan Ranniston taloon ruispellon halki tallattua kapeata oikotietä myöten. Polku oli aivan tukossa pitkäkasvuisesta rukiista, ja peitti kulkijat kokonansa.
— "Ai!… En minä enää löydä tietä… Minä jo eksyn", — huudahti edellä kulkeva Martva rukiin sisästä, kun muutamassa paikassa oli tie kokonaan umpeen mennyt.
— "Annas kun minä kuljen edellä, niin et eksy!" — lausui siihen Oolavi, astui edelle ja alkoi jakailla tietä rukiin läpi, kysyen leikillä: