'Sä ällös suotta emmi!
On varma onnentie.
Pois heitä pelko! Lemmi!
Se tie sun onneen vie.
Nääs, päässä suukon heiton
on ranta onnenmaan' —
niin lausuu poika neidon
edessä polvillaan.
Yön mustan tuo nyt noita
hevoksi kohtalon.
Ja sitä näyttäin poika
taas lausuu pelvoton:
'Nyt vara valikoida
jo liian myöhä on.
Siis ällös pakoon koita
käsistä kohtalon!
Suo huulen onnen maisen
huulelta ottaa vaan!' —
Sen lausuttuaan naisen
hän nostaa satulaan."
Martva oli tarttunut airoihin ja nostanut ne levälle… Valmis oli airo ottamaan virran veteen, vaan yhä jäi se tekemättä… Korva kokosi ennustusta… Mieli etsi siitä selitystä kuin pääskynen pesän paikkaa… Katse oli taivaan puhdasta sineä, mieli koti-ikävätä… Rannalla risahti oksa… Laulu etsi kaikuansa ja vene solui levällä-airoin. Tyttönen jatkoi:
"Vaan sääli neito-rukkaa!
Hän lausuu mietteissään:
'Ei kohtaloaan hukkaan
voi siirtää yksikään.'
Kuvansa aaltoon heittää
ja suostuu suudelmaan…
Karinsa aalto peittää
on siitä muisto vaan.
Vaan Litvan vesivyöhyt
nyt onkin harhanmaa.
Hevoisna synkkä yöhyt
hän siellä ratsastaa.
Ei löydy koskaan rantaa.
Kuin tuuli rauhaton
heponsa häntä kantaa,
hän on niin onneton.