Oolavi oli huomaavinansa, että Litvan laulua, sen laulun kaunista veden naista kantoi se vene, jonka perää hän piti… Sen soututeljolla kukki Litvan puhtain kukka, rinnassa vedenruusu onnenkukkana… Hiljaa vei vene kaunista kuormaansa… Ääneti avautui pehmeä tie sen kulun edessä… Lehtiholvi hymyili… Kaislikko oli muuttunut kortteikoksi, ranta jyrkemmäksi… Tyttö jatkoi taruansa:
"Hän monta neito-vuotta, kuin kukka karillaan kuvaistaan kaipaa suotta. Se asuu aallossaan.
Se suuren, puhtaan kaipuu
vie voimat, turman tuo.
Epäilyyn raukka vaipuu
ja tuskanmaljan juo.
Ei kukaan luokse tohdi…
Vaan vihdoin poika maan
karia kummaa kohti
jo painuu purressaan.
Hän rohkein mielin soutaa.
Karille kulku vie.
Veen naisen sieltä noutaa…
Nyt alkaa paluutie."
Veneessä olijat kuuntelivat tytön laulamaa tarua entistä hartaampina… Arkana värisi Martvan mieli… Hän ikäänkuin aavisti tarun olevan elämäntarua, aavisti ja oli sitä tajuamatta… Elämä hymyili ympärillä viisaana ja lempeänä kuin vanha naavakuusi, jonka kätköt ovat satuja täynnä… Sydän sykähti… Se pyysi kuusta kertomaan tarunsa… Ja kuusi kuuli. Tyttö jatkoi lauluansa:
"Vaan onnenpurren noita rannalta silloin vie. Ja Litvan aallokoita ei halo kulkutie.
Keskellä Litvan selkää
on nainen turvaton
ja poika, jota pelkää,
turvansa ainut on."
Laulun sanoista tuoksui suru, sävelestä kesäisen pyhä-illan kaiho.
Taru jatkui:
"Vaan poika neito-parkaa,
jok' itkee, arkailee,
kuin linnunpoikaa arkaa
näin neuvoin rukoilee: