"Karill' on vedennainen.
Hän on niin murheissaan.
Sen miel' on kummanlainen:
Hän kaipaa kuvaistaan."
Vene ei tuntunut etemmä soluvan… Se oli vain ollaksensa, virrankalvon koristeena… Se kuunteli paikoillansa kaunista Litvan laulua, airot laiskoina sivuilla… Hauki torkkui kaislikossa, evä velttona, elämä vedenhaaleutena… Ahven lepäsi matalikolla kivien kolossa, ja särki ihaili suomujensa hopeanhelettä. Oolavi hyräili edelleen kauniista vedennaisesta, joka istuu Litvan järven karilla:
"Niin kaunis olla halaa, kuin kuvaisensa on. Yöt, päivät itkee salaa ja niin on onneton."
Vene koreili kukkana… Sen kuvainen riippui sitäkin kauniimpana syvällä koivujen kuvaisten seassa… Virta kaartui polvekkeena… Tyttö soitti, poski punotti… Rintaa koristi kukka ja kihara korvallista. Laulu jatkui:
"Kurottuu aaltoon — pettyy.
Kuvansa sinne jää.
Poloisen poski vettyy.
On kumma taru tää.
Se kari Litvanselkää
salassa kaunistaa.
Jokainen sitä pelkää
ja — luo sen haluaa."
Metsä kuunteli laulua kukkana… Rantavaara lellitteli kaikua kuin pientä arkaa linnunpoikaa… Vene seisoi joen helynä… Särki pulahti, kaisla nuokahti… Elämä oli kuin veneen tyyntä vesitietä, johon ei raaski airo ottaa.
Silloin värähti Martvan mieli. Vaisto sanoi hänen istuvan karilla, katsoen "Litvan laulusta" kuvaistansa, Eikä hän tiennyt miksi nyt niin oli. Hän mietti vain, mitä mieli käski. Samoin oli Oolavinkin. Kannel herkesi soimasta. Laulu loppui. Oli kuin ei olisi uskaltanut katsoa syvemmä veden saloihin. Mieli heltyneenä istui Martva miettien jotakin.
Mutta rannalla istui tyttönen, vierellä mansikkarove täynnä marjoja. Hän oli kuunnellut laulua ja jatkoi nyt sitä kuin sovitellen helmiä kauniin illan koruiksi. Hän lauloi:
"Ja kumma nainen siellä se Litvan laulu on ja joka purren tiellä miel'teko verraton.
Hän Litvan helmi korein ja kaunein kaiku on, sen virsi hartain, sorein ja kukka tahraton."