— "Mutta sekin pitää sinun ilmasta sievästi nopsata… No!…
Hopsis!"
— "Oooh!" — huudahti Martva ilosta, sieppasi taas ilmasta kukan, katkaisi kiharan hiuksistansa, sitoi sillä molemmat kukat yhteen ja kiinnitti ne rintaansa.
Sen tehtyänsä nyökkäsi hän sievästi nuorelle miehelle ja kiitti:
— "Kiitos, Oolavi!… Ne olivat varmaankin onnenkukkia, kun kasvoivat keskellä virtaa vieretysten…"
Nuori Oolavi katseli ihastuneena kaunista tyttöä, jota vedenruusu puki aivan enkeliksi. Ja kun Martva nyökäytti päätänsä vielä toisen kerran kiitokseksi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa, tuntui kuin olisi onnenkukka helahtanut keskelle kesän kukkeinta kauneutta. Kumpikin huomasi sen, eikä kumpikaan tajunnut, mikä se kukka oli. Arka mieli ei uskaltanut sanoa, että se oli lemmenkukka, joka arkaillen raotti nuppuansa. Sen terälehdet koskettivat arastellen, ensi kerran, auringon valoa, värähtivät hentona värinä ja sulkeutuivat uudelleen kuin lapsen silmä liian aikaisin havahtaessa.
Ja kumminkin oli siinä katseessa paljon vaistomaisesti tajuttuakin. Yhdessä olivat he pieninä valinneet rannasta noppakiviä, kahlailleet vedestä pulpukoita, olleet talosilla ja piilosilla. Sitten olivat he laitelleet tuohesta marjatuutteja ja tuohkosia, käyneet marjassa, vaihtaneet marjoja toistensa kanssa, koristaneet toisiaan keltakukkaseppeleillä keväisin, kesin ruiskukilla, juosseet leskeä, käyneet koulua ja kiikkuneet kylän muun nuorison kisoissa. Koko elämänsä ijän olivat he niin katsoneet toinen toisensa silmiin, eivätkä olleet koskaan tunteneet sitä, mitä nyt veri oli sanonut. Mutta se kaikki oli puhdasta, jaloa, kuin lapsen suruton hautajaismieli.
Silloin helahti kesäinen pyhä-ilta kauniimmaksi. Jokaiselle muistomaalle nousi kukista perhosparvi. Jokainen tuttu mahlakoivu hymyili, kuusi kertoi vanhaa tarua ja pihlajikko punotti muistojen mailla marjoista aivan yhtenä punana.
Molempien katse painui hetkeksi alas. Syntyi hiljaisuus. Ei vierähtänyt väre veden pinnalla, ja vaiti istui lintu. Ainoastaan jostain kaukaa kuului tytön kaunis lemmenlaulu. Molemmat kuuntelivat sitä sanattomina. Eivät he ennen olleet sitä laulua niin kauniiksi huomanneet, eivätkä maata niin runolliseksi. Se laulu nousi nyt ikäänkuin tuoksuna kukastansa, jona oli laulajan kulkema metsä.
Martva oli päästänyt airot käsistänsä. Ne viilsivät nyt veneen kupeella joutilaina. Itse hän otti pienen kanteleen polvillensa ja näppäsi siitä jonkun säveleen etäisen laulajan laulun sekaan. Ja kun laulu oli loppunut ja sen sävel haihtunut kuin itäinen taivaanranta sen sineksi haihtuessa, laski hän kätensä kanteleelle kuin väsyneenä ja katseli avonaisilla silmillänsä, itse tajuamatta mitä. Oolavi katseli häntä sanattomana, unohti veneen, eikä enää muistanut, että on mela kädessä.
Hetken mentyä näppäsi Martva taas jonkun säveleen kanteleesta, ikäänkuin illan ratoksi. Sävel osui "Litvan laulu"-nimisestä laulusta. Kuka oli sen laulun sanojen seppä, sitä ei kukaan tiennyt. Se laulu oli ilmestynyt Litvaan kuin kukka kankaalle, samaan aikaan Martvan kanssa, ja se oli metsässä kulkijan toveri, paimenen päivänkulu, soutajan airon tahtilaulu, ikävöivän tytön hely ja nuorison kisalaulu. Olavi yhtyi hyräilemään "Litvan laulun" sanoja soiton mukana, puoliääneen, kuin vain ilman-edestä. Hän hyräili: