1. Maassa.
On taas sunnuntai, iltapäivä.
Hedelmä valmistuu kerkeimmillään herkullisen lämmön ja valon käsissä. Ruis on jo vesijyvällä, peruna pulpukalla, ohra vihneellä ja linnunpojat ensi lentoon lähteneinä. Ilma on tyyntä tulvillansa, luonto kukkeimman kesän hajua ja aurinko vierii valoseulana iltaista alamäkeänsä.
Pieni vene soluu suksena Litvanjokea myöten, joka laskee Litvanjärveen Ranniston talon luona. Molemmat joenrannat kohoavat korkeahkoina kalliovaaroina aivan vesirajasta, kupeet sekametsän peittäminä, Rantimaiset riippakoivut kallistuvat virran yli, ikäänkuin kurotellen oksaa antamaan vastarannan koivuille. Ne muodostavat miltei umpeen menevän holvin, jonka kuvanen riippuu syvällä joen vedessä vihreänä altaana, missä Litvan vesi valuu hiljaa joensuuta kohti. Siellä täällä, koivujen välissä kukkii pihlaja ja tuomi. Vesiranta on lummetta levällänsä, maaranta putkikkona. Paikoin koristaa lumpeikkoa vedenkukka ja maalla punaa rehevä orjantappurapensas toiset paikat aivan punaisiksi.
Veneen soututeljolla istui Ranniston Martva, airot kauneissa käsissä, tukka irti solahtaneena. Perässä istui paitahihasillansa nuori mies, Ranniston naapurin Tuukkalan ainoa poika Oolavi, kaunis, miehekkään näköinen mies, hiukan vanhempi Martvaa. Hän piti perää näön vuoksi. Melan tylsä reuna leikkasi vettä, viiltäen siinä laiskasti, pehmeästi, kuin kylläinen hauki kaislikon matalikossa. Päivänpaiste pujottelihe lehtiholvin läpi, putoellen sieltä pilkuiksi soutajien veneeseen ja joen vesivyölle.
Soutajat olivat vaiti, virran vesi levolla. Vene solui soutamatta, paikalta tuskin yhtään edeten. Martvan airo ei ottanut veteen. Hän piteli airoja ikäänkuin ajan kuluksi tai kuin veneen koristuksena.
Veneen kupeelle osui kaksi valkeaa vedenruusua. Oolavi kurottautui ja taittoi kukat.
— "Sinun onneksesi, Martva!… Koetappa, saatko kiinni!" — huudahti hän heittäen kukan Martvalle.
— "Kiitos!" — huudahti Martva, siepaten kukan ilmasta käteensä.
— "No sepä kävi somasti!… Otit kuin ilmasta säveleen… niin sievästi… Siitä pitää antaa sinulle paras palkinto", — innostui Oolavi. Ja kumartuen heittämään toista vedenruusua jatkoi hän: